Osa 2. Omia kokemuksia sijaisvanhemmuudesta

Kirjoitin syksyllä meidän työstä sijaisperheenä, ja nyt VIHDOIN jatkan aiheella. Tällä kertaa käyn läpi vähän poimintoja omasta sijaisvanhemmuudesta. Toki meillä on vaitiolovelvollisuus, enkä voi kertoa mitään tarkkoja esimerkkejä tai kokemuksia meillä olleista lapsista, mutta yleisesti kokemuksia. Me ollaan toimittu sijaisperheenä noin kuusi-seitsemän vuotta, josta pääasiassa ollaan toimittu vastaanottoperheenä. Kerroinkin edellisessä postauksessa näistä eri sijoitusmuodoista.

Päädyimme työhön vuonna 2009, kun esikoinen oli 1,5 vuotias ja etsin töitä. Olen ammatiltani lähihoitaja, mutta alalle palaaminen ei houkuttanut. Uutta työtä etsiessä löysin kuitenkin sijaisperheiden hakuilmoituksen, ja kiinnostuin asiasta. Mies oli heti ihan mukana ja otimme yhteyttä lastensuojeluun. Melko pian päädyimme työhön. Tuohon aikaan ei vielä vastaanottoperheiltä vaadittu pitkää PRIDE-koulutusta, joten prosessi oli suht nopea.

Sijoitus alkaa

Kun ensimmäinen sijoitettu meille saapui, oli tilanne todella jännittävä. Ja oikeastaan se on joka kerta kun uusi lapsi saapuu. Toki jännityksen määrä on tuosta laantunut, koska työ on meille jo niin rutiinia. Silti aina on vähän jännää, koska aivan yllättäen meille kotiin saapuu lapsi, josta emme etukäteen tiedä oikeastaan mitään. Vielä jännittävämpää se on tietenkin itse lapselle, joka joutuu täysin outoon perheeseen. Yleensä ensimmäinen päivä onkin sellainen, että kukaan ei oikein osaa olla täysin normaalisti. Esitellään kotia, perheenjäseniä, kysellään, kerrotaan ja tutustutaan. Ensimmäinen viikko menee arjen rutiinien opetteluun ja selvittelyyn, että miten, milloin, mitä tapahtuu seuraavaksi lapsen kohdalla. Viikon jälkeen yleensä arki sujuu jo ihan normaalisti. Lapsen iästä ja menoista riippuen arki on aina vähän erilaista. Pienen lapsen kanssa on pienen rutiinit, päiväunet, leikkipuistoilut, koululaisten kanssa kouluunmeno, läksyt jne.

Kun lapsi on ollut muutaman kuukauden, tai jo muutaman viikonkin, hän on jo hyvin kotiutunut, oppinut meidän kodin arkeen. Riippuen mistä tilanteesta lapsi tulee. Jos hänellä ei vaikka kotona ole kunnon arkirytmiä, alku on melko haastavaa, enemmän kiukkua ehkä. Lapset kuitenkin oppii tosi nopeasti ja moni lapsi on kokenut meillä tosi isoja ja hienoja kehitysaskelia. Moni pieni on myös mm. oppinut meillä kävelemään, tai pois vaipoista ja yksipuolisesti syövästä lapsesta on tullut kaikkiruokainen jne. Kaiken kaikkiaan on aina yhtä hämmentävää, miten nopeasti lapset sopeutuu uusiin tilanteisiin.

Biovanhemmat

Vanhempien kanssa toimiminen kuuluu myös tärkeänä osana sijoitusta. Joskus vanhemmat eivät halua olla missään tekemisissä meidän kanssa, tai saattavat alkuun vähän syyttääkin meitä sijoituksesta, mutta ajan kanssa tilanne muuttuu, lähes aina. Mikä on tietysti todella tärkeää lapselle ja meidän yhteistyölle. Monesti on kuitenkin myös sellaisia vanhempia, jotka heti alusta lähtien tekevät yhteistyötä ja ovat apuna. Meille se on tosi tärkeää se yhteistyö, ja tehdään parhaamme että se sujuu. Välillä kahvitellaan yhdessä, välillä annetaan neuvoja ja myös kysellään paljon lapsesta. On tärkeää että vanhempi huomaa että olemme kiinnostuneita ja että vanhemmilta saa hyviä ohjeita siitä, mitä hänen oma lapsi haluaa tai mistä pitää. Vanhempia ei ole tarkoitus ohittaa, vaan auttaa ja tukea. Tärkeää on myös tiedostaa, että mitä tahansa vanhemman ja lapsen elämässä onkaan tapahtunut, lapselle hän on se rakkain.

Kaikesta huolimatta meidän pääasiallinen tehtävä on huolehtia lapsesta ja varoa että emme liikaa kuormita myöskään itseämme vanhempien huolilla. Siihen on tarkoitettu muut työntekijät, mutta olemme silti tukena lapsen ja vanhemman yhteistyössä.

Monesti sijoituksen mukana tulee myös yhteydenpito muihin lapsen läheisiin. Isovanhemmat, kaverit, sisarukset jne. Välillä se porukka on aika iso jonka kanssa tehdään yhteistyötä. Lapsilla on soittoajat sukulaisten kanssa, tapaamisia vanhempien ja muiden sukulaisten kanssa jne. Toki näitä rajataan niin, että vanhemmat ja sisarukset on ne ensisijaiset läheiset, ja muihin ollaan yhteydessä kohtuuden rajoissa.

Vaihtuvuus

Rankimpia on sellaiset ajat, kun lapset vaihtuu usein. Joskus on tilanteita kun lapset saattavat vaihtua viikon välein, ja se on kyllä raskasta. Itseasiassa siksi kerran päädyimmekin vaihtamaan vo-perheestä pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi, koska väsyin siihen ainaiseen muutokseen. Tuohon aikaan kipuilin myös sekundäärisen lapsettomuuden kanssa, joten kaipasin vakautta elämään. Kävimme silloin vihdoin PRIDE-koulutuksen, jonka aikana kuitenkin pitkään ja hartaasti odotettu kuopuksemme ilmoitti tulostaan. Sijaisvanhemmuus jäi pakolliselle tauolle, mutta heti kun kuopus oli 2-vuotias, aloitimme sijaisvanhempina lapselle, jonka piti jäädä meille vuosiksi.

Kaikki ei kuitenkaan aina mene kuin toivoisi, ja pitkäaikainen sijoitus päättyi kesken. Pettymys ja itsesyyttelyt jatkui itselläni tosi pitkään, mutta elämän oli jatkuttava. Olin itse samaan aikaan aloittanut yrittäjänä, joten ajatukset meni uusiksi. Lopulta päätimme että tällä kertaa mies jää kotiin pääasiallisena sijaisvanhempana, hän oli haaveillut siitä jo jonkin aikaa, ja palasimme taas vo-perheeksi. Tässä elämäntilanteessa tämä toimii hyvin.

Meille parhaita on sijoitukset, jotka kestävät muutaman kuukauden. Meillä on ollut myös yli vuoden kestäviä sijoituksia, joissa lapsiin kuitenkin kiintyy vahvasti, ja he meihin, joten se on taas henkisesti vaativaa. Muutaman kuukauden sijoituksissa ehditään elää sitä rauhallista arkea, ilman että koko ajan asiat muuttuu, mutta siirtyminen eteenpäin on vielä suht helppoa puolin ja toisin. Toisaalta me tykätään tästä että arki vähän muuttuu. Sitä jo vähän mielenkiinnolla odottaa, että kukas meille seuraavaksi saapuu.

Tunne mukana työssä

Yksi isoin aihe joka ihmisiä kiinnostaa ja josta helposti myös kritisoidaan, on nuo tunneasiat. Jokaista lasta hoidetaan ammattitaidolla lapsen hyvää ajatellen, meillä ei suosita omia lapsia vaan kaikki saa samaa. Jokaisen lapsen erilainen luonne ja erilaiset tarpeet huomioidaan. Kuitenkin tämä on meidän työ, me ollaan totuttu siihen että lapsia tulee ja menee ja kaikkiin lapsiin ei kiinny. Isoimpaan osaan ei edes ehdi kiintyä. Joidenkin lasten kanssa on enemmän haasteita, joidenkin lasten hoito vie enemmän voimia kuin toisten. Joidenkin kanssa kemiat kohtaa hyvin, toisten kanssa ei juurikaan. Sellaista elämä ja ihmissuhteet on. Enkä myöskään ymmärrä, miksi ihmiset edes olettaa että aina pitäisi lapsiin kiintyä. Me kuitenkin tehdään työmme, ihan niinkuin opettajat, perhepäivähoitajat, sairaanhoitajat tai lastentarhanopettajat tekee työnsä lasten parissa. Samanlainen ammatillinen suhde meillä on lapsiin.

Pitkäaikaisessa perheessä tilanne on toinen, kun lapseen saa etukäteen tutustua ja asenne alunperinkin on se, että tämä lapsi tulee perheeseen perheenjäseneksi, ei vain hetkeksi hoitoon. Omalla kohdalla sanoisin että silloin tunne on varmaan vähän adoption kaltainen (toki en ole adoptoinut lapsia koskaan. ). Sitä jo etukäteen odottaa tulevaa lasta, kuin odottaisi biologista lasta syntyväksi. Asennoituu siihen että lapsi jää perheeseen ja lapseen ollaan yhteydessä ehkä lopun elämää. Vaikea selittää, mutta ehkä ymmärrätte.

Nyt kun meillä miehellä on päävastuu, saattaa olla kausia kun en itse juuri edes näe lapsia. Lapset ovat koulussa, näkevät kavereita, on harrastuksia, kotilomia, ja itse olen iltaan töissä, käyn ehkä vielä salilla ja menen sieltä suoraan nukkumaan. Kesäisin taas ollaan paljonkin lasten kanssa yhdessä kun on kesälomat, mökkireissut jne. Oleminen yhdessä on täysin erilaista. Eli tilanteetkin vaikuttaa kiintymiseen.

Isompien kanssa isommat huolet

Joskus tämä työ on tosi kepeää ja joskus hyvinkin kuormittavaa. Yleensä pikkulasten kanssa saa olla ihan kokoajan, silmät pitää olla selässäkin, ja sitä on ihan puhki illalla. Teinit taas eivät ole niin paljoa läsnä, mutta huolet heidän kanssaan saattaa olla paljon suurempia. Nuoret luuhaa menoillaan iltamyöhään, on mielenterveysongelmia, kouluongelmia, pelkoa päihteiden käytöstä jne. Huolet on siis suurempia. Meillä tosin on ollut ihan mahtavia nuoria, mutta kun ei näe sitä lasta 24/7, vaan heillä on omakin elämä, on se huoli aina tavallaan suurempi.

Tosin tähän kohtaa pakko huomauttaa että liian haastavissa elämäntilanteissa olevia lapsia ei sijoiteta perheisiin. Haastavat päihdeongelmat, haastavat, uhkaavat vanhemmat jne ei kuulu perhesijoituksiin. Meidän omaa turvallisuutta täytyy tottakai suojella. Kyseessä on kuitenkin meidän oma koti ja meidän lapset täytyy pitää turvassa.

Kun sijoitus päättyy, yhteydenpito yleensä katkeaa samantein. Joskus harmittaa ettei kuule mitä lapsille kuuluu, mutta silti parempi näin. Koska kaikille ei kuulu hyvää, ja on turha kuormittaa itseään murheilla, joille ei voi enää mitään. Yleensä emme kysele enää lasten perään, koska melko heti alkaa uusi sijoitus johon täytyy keskittyä. Välillä uusi sijoitus alkaa jo samana päivänä ja vie kaiken huomion. Välillä lasten vanhemmat viestittelee vielä kuulumisia, joskus isommat lapset itse laittaa viestiä. Kun sijoitus on ollut pidempi, kahvittelemme vielä kerran yhdessä tai lapset ja vanhemmat tulee käymään. Nyt viime aikoina meillä on ollut myös teinejä, joista osa on tullut käymään sijoituksen jälkeenkin. Se on tottakai aina tosi kiva, ja siitä jää fiilis että teimme jotain oikein.

Tulevaisuus

Aiomme jatkaa ainakin toistaiseksi näin. Minä yrittäjänä ja mies kotona. Ollaan kyllä pohdittu vaihtoehtoja, kuten sitä että ryhtyisimme ammatilliseksi perheeksi. En ole vielä ihan täysin selvittänyt mitä se tarkoittaa, mutta olisimme vähän niinkuin sijaisperheyrittäjiä. Palkka olisi isompi ja lapsia voisi ottaa enemmän, mutta tämä vaatisi että molemmat ollaan kotona. Tätä ollaan mietitty lähinnä siksi, että voisimme silloin ottaa pitkäaikaissijoitukseen lapsia, se olisi rahallisesti mahdollisempaa. (Pitkäaikaisista sijoituksista saa paljon pienempää palkkaa, ainakin kaupungin listoilla.) Toisaalta tämä tarkoittaisi myös muuttoa taloon, jossa lapsille saisi paremmin omat tilat. Joten nyt toistaiseksi mennään näin kuin nyt, ja tämä on ihan hyvä tilanne just nyt. Mies viihtyy tosi hyvin kotona ja minä viihdyn yrittäjänä.

Suurin haaste tässä on tällä hetkellä lomat, joita on tosi vaikea sovittaa mun työhön yrittäjänä ja sijaisvanhemmuuden epäsäännölliseen aikatauluun. Meillehän siis virallisesti kuuluu kaksi lomapäivää kuussa, mutta näitä me käytetään todella harvoin. Olisi lapselle liian raskasta sijoittaa lapset vieraaseen lomaperheeseen aina meidän loman ajaksi. Meille “lomaa” on yleensä se, kun lapsi lähtee kotilomille vaikka viikonlopuksi. Tosin silloin meidän pitää olla valmiina ottamaan lapsi nopeasti takaisin, jos kaikki ei menekään hyvin kotona.

Viime kesä meni jotenkin ihan ohi, kun olen itse lauantait töissä kun muulla perheellä olisi esimerkiksi mahdollisuus lähteä mökille, tai kesälomallani oli paljon hoitolasten kuskaamista ym. Tänä vuonna olen onneksi saanut tuuraajan, jolloin on helpompi lähteä vaikka mökille viikonlopuksi. Mökille mennään välillä oman perheen kesken, välillä taas mennään koko porukka. Yleensä meillä on näillä reissuilla 7 hengen auto ja peräkärry. Muutoin ei onnistuisi. Eli lomat on haastavin osuus meidän elämäntavoilla, mutta muutoin arki sujuu kyllä yleensä tosi kivasti tällä järjestelyllä. Ainakin nyt tällä hetkellä.

Jos tuli kysyttävää, niin laita viestiä!

-Henna-

Ps. Kuvissa kuopuksen huone. Olen päättänyt olla kuvaamatta hoitolasten huoneessa, jossa on lasten henkilökohtaisia tavaroita esillä.