Elämä jatkuu vaikka välillä pelottaa

Meillä oli erityisen raskas viikonloppu viime viikolla. Se että mun oma flunssa äityi kunnon flunssakuumeeksi, ei riittänyt, ei myöskään maailman synkät uutiset, vaan lisäksi mekin saimme henkilökohtaisia suru-uutisia, tuona synkkänä lauantai-aamuna. Maailma suri Pariisia, me surimme läheistä ihmistä.
Kovin sumussa on siis menty. Mun fyysinen kunto alkaa pikkuhiljaa palautumaan, mutta ajatukset on aika sekaisin vieläkin. Koitan hoitaa lapset ja samalla olla miehen tukena. Ihmeellisiä ajatuksia tulee mieleen, asioita täytyy järjestellä. Aika on jotenkin sekaisin, menee todella hitaasti mutta kuitenkin yhtä nopeaa kuin aina. Välillä tulee voimakkaita pelkotiloja. Kuka lähtee seuraavaksi? Mitä maailmalla tapahtuu seuraavaksi? Koska Suomessa räjähtää ja missä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
Toisaalta arvostus elämän hyvistä asioista on nyt ihan hirveän suuri. Tekee mieli rutistaa lapsia erityisen lujaa, nauttia tulevasta joulusta, ihailla kynttilänvaloa. Oma mieskin tuntuu taas erityisen läheiseltä, vaikka parisuhde onkin välillä aika vuoristorataa. Hassua muuten miten meillä ainakin arjen pienet turhat riidat repii meitä erilleen välillä, mutta sitten ne elämän oikeasti isot asiat kuroo yhteen. Kun oikeasti on hätä ja toinen onkin siinä vieressä tukena. Tai kun itse saa olla toisen tukena. Silloin tuntee että me kaikesta huolimatta ollaan tiimi.

Pikkuhiljaa joulu hiipii tähänkin kotiin. Joulukoristelaatikot on kaivettu esiin, ja sieltä pikkuhiljaa kaivan muitakin koristeita esille. Huomenna aion uskaltaa lähteä vähän liikenteeseenkin, eiköhän kunto ole jo sen verran hyvä silloin. Käyn ostamassa joululahjoja ja Mikin joulukalenteriin yllätyksiä. Olen päättänyt tänä vuonna tehdä hänelle itse kalenterin.

Mieli on taas vähän valoisampi, ja nämä arjen hömpötykset antaa voimaa. Vaikka kyllä sitä luntakin saisi tulla pimeyttä kirkastamaan!

-Henna-