Työhuoneessani

Mun pitäisi kyllä kuvata miehen valmis työhuone, mutta sen sijaan innostuin kuvaamaan omaa työhuonettani. Pakkailin tuossa kirppikselle menevää tavaraa (epätoivoinen yritys saada vähän lomakassaa kasaan) ja samalla kuvasin joka nurkan. Vihdoin lämpötila mun huoneessa on jotenkin siedettävä (no yhtä matala kuin muuallakin talossa) niin sielä tulee edes vähän oltua. Tuolla puuhastelu kun on sellaista harvinaista arjen luksusta. Pääosin kun mä vietän aikaani kotitöiden lisäksi olohuoneen lattialla Nestorin kanssa. No onhan se Nestorinkin seura oikein kivaa. Välillä on vaan ihan kiva miettiä muutakin kuin “prum prum, auto tulee! Katso kukka, KUK-KA! Nestori söi juuri, enää ei kaiveta rusinoita laatikosta.” Jos ei pidemmälle jaksa lähteä näitä toistuvia keskusteluja tauolle, niin oma huone kelpaa paremmin kuin hyvin.

Mun työhuone on kyllä mainio sekoitus tavaraa. Korkkarit ja likaiset maalipurkit sulassa sovussa. Just niin parasta. Parasta on myös mun huoneen vieraileva asukki. Jos mun huoneen ovet on auki, voi olla varma että Oskun löytää sieltä nautinnollisesti nukkumassa. Yksi niitä harvoja paikkoja joissa se saa rauhassa nukkua Nestorin uteliailta käsiltä kaukana.

Mun huone on hyvä esimerkki siitä mitä alunperin kodiltani toivoin. Kun huoneen “pohja” eli tapetit ym on kauniita ja värikkäitä, ei ole niin väliä miten tavarat on, vähän hujanhajankin. Sekä ne likaiset maalipurkit joukossa. Ne ei pomppaa silmille niin pahasti kun jää vaan katsomaan tapetteja tai muita kauniita asioita. Syy myös siihen miksi en halua valkoisia seiniä. Vaikka välillä ihan pieniä hetkiä mietin että olisi ihanaa kun olisi valkoista niin jokainen kaunis esine erottuisi hyvin. Totta, mutta niin myös ruma. Meillä ainakin tavarat on jatkuvasti “matkalla”. Tiedättekö, sillain että yksi pyykkipino jää tuohon lipaston päälle ja viedään kaappiin kun ehditään ja muistetaan. Lompakko jää keittiön pöydälle kauppareissun jälkeen, yksi Nestorin palikka löytyi ja viedään kohta laatikkoonsa jne. Sitä tavaroiden vaeltelua sietää paremmin kun ne vähän niinkuin katoaa tänne. Varsinkin kun meillä on paljon tavaraa kaikkialla. En tiedä oliko tässä mitään järkeä mitä selitän. Ehkä joku ymmärsi mitä tarkoitan. Joka tapauksessa, mä rehellisesti rakastan mun huonetta.

Nestorista vielä. Poika on nyt pari kuukautta imenyt tosi paljon sanastoa itseensä, joten kyllä mä oikeasti rakastan sitä kun poika harjoittelee ja oppii. Kun illalla luetaan kirjaa ja tuo osaa jo itse sanoa sanoja perässä ja osoittaa kirjasta missä on omena, missä pupu. Mä niin pidän tästä suuresta oppimisen vaiheesta, todella kiehtovaa seurata miten nopeasti pieni ihminen oppii uutta. Sekä verrata miten 1,5 vuotias ja 8-vuotias on niin eri vaiheessa elämässään. Pieni harjoittelee sanoja turvassa äidin kanssa ja iso mennä viilettää kavereiden kanssa. Opettelee myös uusia asioita elämässään.

Lupaan pian kuvata sen Samin työhuoneen, oikeasti! Vähän vaan jännitän osaanko kuvata huoneen tunnelman vai näyttääkö se vain kasalta laatikoita ja tietokoneen johtoja. Koska oikeasti huone on aika kiva. Katsotaan miten mun käy.

-Henna-