Blogit
Teini talossa

Yhteinen harrastus

Olemme nyt muutaman kerran käyneet nuorison kanssa tekemässä yhdessä hommia meijän kaupunkimörskäprojektilla. Onpa ollut mukavaa! Hommat ovat olleet raskaita, pölyisiä ja veemäisiä, mutta kertaakaan ei ole kuulunut minkäänlaista valitusta, kaikki on sujunut just niinku olis jonkun ammattilaisen kanssa hommissa. Tietenkin maksan siitä mutta yhtä kaikki.

Ja sitten kun on ajettu kotiin homman jälkeen molemmat naamat mustina, niin on ollut semmonen aika hyvä meininki. Muutama sanakin siinä vaihdettu. Mutta ennen kaikkea niin, että on yhdessä tehty jotain ja vieläpä saatu aikaiseksi. Sellainen yhdistää siinä kuin puhuminenkin. Tai ehkä enemmänkin.

*

Puhuminen on tietenkin tärkeää, mutta kun en minä ainakaan ole kovin hyvä pitämään juttua keinotekoisesti yllä. Se menee helposti siihen, että keskustelut on tällaisia:

– Mitäs kouluun kuuluu?

– Ihan hyvää.

– Kiva.

Vau. Vaan kun on vaikea puhua muusta kuin koulusta, kun on tottunut siihen, että kaiken saa hohtimilla kaivaa. Niin että se on sitten helpointa tuollainen mitä kuuluu –juttu. Ei sillä ihan keskustelutaidon suomenmestaruustasolle ylletä.

Mutta yhdessä tekeminen ajaa saman asian ja enemmän. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Ihan samalla lailla kuin vaikenemalla voi ilmaista sen, ettei hyväksy jotain asiaa, sanoitta voi kertoa myös sen, että vau, olitpa sinä suureksi avuksi (no pitää se tietty ääneenkin sanoa, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, asenne ratkaisee)

*

Luulen, että kasvamisen suurin haaste vanhemmalle on se, että on liki mahdotonta olla sellainen kuin pitäisi, eli loputtoman ymmärtäväinen ja kannustava ja kiltti ja kiinnostunut, kun koko ajan tulee kuraa niskaan ja ollaan tukkanuottasilla. Ja tästä seuraa pikku hiljaa sellainen puolin ja toisin tapahtuva koteloituminen, ettei oikein edes viitsitä yrittää.

Tai siis ainakaan enempää yrittää kuin sen pakollisen, jossa ei edes tarvitse kuunnella vastauksia. Tälviisii:

– Mitäs kouluun kuuluu?

– Se paloi ja kaikki kuoli.

– Kiva.

*

Ei yhdessä tekeminen tietenkään korvaa puhetta, ei sitä että pystyttäisiin yhdessä nauramaan ja kertomaan omista asioista ja oltaisiin niistä kiinnostuneita.

Mutta joskus, joillekin, se on ihan kelpo kanssakäymisen muoto. Toinen voi näyttää että osaa, viitsii ja jaksaa ja toinen, että arvostaa. Ja siitä pikku hiljaa aukeaa sitten myös se muiden juttujen yhteys.

Kommentit (1)

  1. Yhteyshenkilö

    Tämä on niin totta (ainakin joissakin perheissä): ”[vanhemman]…on liki mahdotonta olla sellainen kuin pitäisi, eli loputtoman ymmärtäväinen ja kannustava ja kiltti ja kiinnostunut, kun koko ajan tulee kuraa niskaan ja ollaan tukkanuottasilla.”
    Yhteinen tekeminen toimii todellakin monesti paremmin yhteyden rakentajana, ja joskus tekemiseksi riittää vaikka Frendien katsominen ja yhdessä nauraminen…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *