Teini talossa
Teini talossa

Onneli ja Anneli

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet melkoista haipakkaa. Remonttikohteeni deadline lähestyi ja talo oli kovasti kesken. Painoin vähintään kaksitoistatuntisia päiviä nuo viikot – vaimo auttoi kyllä kiitettävästi – ja onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan talon suurin piirtein valmiiksi. Vielä on hiukan tehtävää, mutta asumista se ei estä.

Se on vanha omakotitalo Turussa ja siihen muuttivat tytär ja hänen opiskelukaverinsa. He olivat lomamatkalla – joka oli ostettu siis herra ties kuinka kauan sitten – koko sen kolme viikkoa ja pääsivät siis niin sanotusti katettuun pöytään. Kaikkiaan projekti kesti kaksi vuotta.

*

Kun sitten eilen kaikki oli valmista ja tytöt saapumassa lentoasemalta, siihen jäi tunnin verran fiilistelyaikaa. Käyskentelin huoneesta toiseen ja katselin mitä kaikkea olen viimeiset kaksi vuotta puuhannut. Talo tuoksui hyvältä, puhtaalta ja tuoreelta maalilta. Siitä tuli tosi kaunis talo, kenties liian kaunis opiskelijoille, mutta nyt oli joka tapauksessa tullut se hetki kun piti – tai sai – päästää irti.

Koko illan olin vähän pyörryksissä kaikesta siitä ponnistelusta ja riehumisesta, sekä myös yhden aikakauden loppumisesta. Siinä oli vähän samaa kuin kun lapset muuttavat pois. Että antaa jonkin itse tekemänsä mennä – jos nyt ihmisistä niin voi sanoa mutta ehkäpä juuri heistä voi.

*

Yöllä en saanut nukuttua, kun mietiskelin vielä niitä juttuja, jotka pitää tehdä, jahka tässä selviää äskeisestä. Aamulla oli väsy mutta jotenkin myös ylpeä ja onnellinen olo, sellainen että aika aikaa kutakin ja ehkäpä on mukava välillä kokeilla taas miltä tuntuu normaali elämä.

Nuorimmainenkin oli tyytyväinen, sillä hänen mielestään – hän tosin on kova liioittelemaan – hänen koko nuoruutensa on mennyt siinä kun vanhemmat ovat koko ajan olleet poissa remontoimassa.

Minä olen kyllä ollutkin, ettei se ihan tuulesta temmattu väite ole. Sorry!

*

Kuopusparat – heitä ei kukaan jaksa ajatella: esikoisesta ja vielä seuraavastakin otetaan jo vauvana albumillisia valokuvia ja heidän kanssaan hössötetään ja huolehditaan etteivät he syö poloniumia lattialta ja tuttikin desinfioidaan, mutta kuopuksen kohdalla sellaista ei enää jakseta.

Poloniumkin vain kasvattaa vastustuskykyä ja syö kuule pakastepizza sillä aikaa kun me ollaan maalaamassa!

PS. Älkää kertoko tätä lastensuojelulle.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *