Blogit
Teini talossa

Kuopuksen talouskoulussa

Meneeköhän tämä nyt ihan järkevästi? Siis tämä, että uudessa Euroopan vakausjärjestelmässä Suomen takaus- ja lainavastuiden määräksi tulisi yli 50 miljardia euroa.
Jokainen 90-luvun laman kokenut oppi siitä kokemuksesta, että takaus tarkoittaa samaa kuin se, että sen toisen lainan saattaa ihan oikeasti joutua maksamaan takaisin. Näin ollen ei pidä taata suurempia summia kuin mitä on valmis maksamaan omasta pussistaan. 50 miljardia kuulostaa aika paljolta, koko kansan vuoden menot.

Mutta se, mikä tässä mättää vielä enemmän (enkä uskoisi, että tällainen talousliberalisti sanoisi moisen) on se, kuinka valtiot ovat täysin aseettomia ”markkinoiden” edessä. Kokonaiset kansakunnat ovat luottolaitosten ja muiden panttivankina, eikä ainakaan lyhyellä tähtäimellä ole oikein mitään tehtävissä.

Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuu siltä, että on ihan yhdentekevää, mitä EU päättää, ”markkinat” eivät rauhoitu. Tobinin veron kaltainen maksu pitäisi lätkäistä sellaisille spekuloijille päin naamaa (Tobinin vero on suunnattu valuuttasiirtoihin ja sen ideana on vähentää spekulaatiota eri valuuttojen arvojen suhteen – se ei siis suoraan sovi tähän tilanteeseen, mutta jotain samankaltaista voisi varmaan keksiä ihan vain spekuloijien kiusaksi).

Toisaalta jotain olisi syytä keksiä myös tyhmien ja ahneiden äänestäjien ja poliitikkojen kiusaksi.

Asian kääntöpuoli on nimittäin se, että ”markkinat” pystyy kyllä pitkällä tähtäimelle hyvinkin helposti selättämään: pitämällä suun tiukasti säkkiä myöten ja ottamalla mallia vaikka Ruotsista. Eilen uutisissa heidän valtiovarainministeriönsä kertoi, että maalla on tavoitteena tehdä ylijäämäisiä budjetteja. Kun velkaantuminen on kurissa ja kukkaro tasapainossa, ”markkinat” ovat voimattomia.

Ei se sen ihmeellisempää ole, makrotalous.

Kuitenkaan noin yksinkertaiseen päätelmään ja toimintaan eivät näytä poliitikkomme pystyvän. Kannattaisikin palkata meidän Aksel (8 v) hoitamaan homma.

 Ajoimme nimittäin hänen kanssaan jonnekin ja radiouutisissa kerrottiin, kuinka Suomi nostaa osuuttaan IMF:n rahastossa.

Poika kuunteli, katseli järkyttyneenä minua ja huusi sitten täysillä: ”Eiiiiiiiii…” Piti seuraavaksi pienen taidepaussin ja jatkoi: ”Mä en ainakaan maksa”:

Totuus kuuluu lasten suusta. (Sitä paitsi hän oli kuin olikin oikeassa: hän juuri sen maksaa.)
 

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *