Blogit
Teini talossa

Kehu lapsi päivässä

Minulla on ollut sellainen teoria jo pitkään, että ihminen saa elämässä sen mitä haluaa, muttei silloin kun sitä haluaa.

Niitä haluja ovat esimerkiksi nämä: saa valvoa niin myöhään kuin tykkää tai ostaa karkkia silloin kuin huvittaa tai olla kännissä aina kun siltä tuntuu tai voi hankkia ihan oman auton tai lähteä ulkomaanmatkalle ilman vanhempien lupaa.

Kaiken tämän voi tehdä kun on esimerkiksi minun ikäiseni, mutta silloin kun ne olisivat olleet kaikkein hauskimpia, niitä ei saanut tehdä: Lapsena piti mennä nukkumaan tiettyyn aikaan ja karkkia sai vain kerran viikossa. Kalja olisi maistunut kovasti jo ennen kuin oli täysi-ikäinen. Autoon ei ollut varaa saati ulkomaanmatkoihin. nuorena miehenä.

Ja nyt kun sen kaiken saa, se on enemmän tai vähemmän yhdentekevää.

*

Vähän saman sukuinen juttu ovat erilaiset elämäntilanteet ja niiden raskaus ja rasittavuus. Kun tilanne on päällä, ei oikein näe miten pitäisi toimia ja sitten jälkeenpäin se on itsestään selvää.

Pikkulapsivaiheessa esimerkiksi elämä on tosi väsyttävää ja lapset riivattuja kun eivät suostu nukkumaan silloin kun pitäisi ja koko ajan ovat vaatimassa jotain.

Jälkikäteen huomaa, että on ylireagoinut ja hössöttänyt ja tuhlannut energiaa asioihin ja huolestumisiin joihin ei olisi tarvinnut. Jälkiviisauden valossa lapsiarki – ainakin ensimmäisen kanssa – olisi voinut olla aavistuksen kevyempääkin, jos vain olisi ollut itsellä tolkku päässä.

Sama pätee murrosikään: kun on keskellä sitä idiotismia, oma pinna palaa ja sitä muuttuu siksi hitleriksi, joksi nuoriso oikeutetusti itseä haukkuukin. Suhteellisuudentaju katoaa ja sitä lähtee mukaan typerimpiinkin provokaatioihin ja lopulta yrittää laittaa kovan kovaa vasten ja vaatii sitä ja tätä ja tuota ja sellaista.

Yleensä huonolla menestyksellä.

*

Kun pahin sitten on ohi ja nuoresta on taas sukeutunut kunnon kansalainen, sitä näkee omat sokeat pisteensä ja oman typeryytensä. Miksi minä nyt noin suhtauduin ja miksi vaadin tuollaisia ja miksi en pysynyt tyynenä kun kakkaa tuli naamaan, koska ainahan sen naaman voi pestä.

Sillä naurettavaahan teiniangsti useimmiten on. Kun sitä katselee kauempaa, hymyilyttää. Tyyneys ja loputon kehuminen ja rakentava hyväksyntä olisivat ne keinot, jolla parhaiten selväisi eteenpäin, mutta ne juuri ovat vaikeita.

*

Meillä oli heuristinen kokemus (tai vaimolla oli, minä en ole oppinut vieläkään), kun vaimo yksinkertaisesti päätti, että tästä lähtien hän kehuu pienimmistäkin asioista. Ei naputa, vaan löytää kaikesta jotain positiivista. Että kiva kun jätit tällä kertaa hupparin lattialle etkä tunkenut sitä vessanpönttöön! Mahtavaa kun osasit kirjoittaa kokeessa nimesi melkein oikein! Kiva kun oot noin luova noitten ilotulitusrakettien kanssa!

Se toimi. Eikä ainoastaan toiminut vaan toimi nopeasti ja vastaansanomattomasti. Riidat vähenivät, huutaminen vaimeni, toisinaan tuli jopa vähän jutusteluntapaista.

Alkunsa tämä ihmeellinen innovaatio sai siitä, kun vaimo ihmetteli, miksi teini ei koskaan rähjännyt minun äidilleni eli mummilleen ja miksi hän niin mielin kielin meni aina auttamaan jos mummi pyysi (sen lisäksi että mummin töiden palkkataso on kirurgiluokkaa).

Siksi, koska äitini on sellainen, joka näkee ihmisissä aina pelkästään hyvät puolet. Hän olisi luultavasti ajatellut Pol Potistakin, että jonkun äidin se poika sekin on ja varmaan sisimmässään ihan mukava veikko.  Harva sellaiseen pystyy, mutta se sai murrosikäisenkin hyrisemään tyytyväisyydestä.

*

Kokeilkaapa kuukauden verran. Se on aluksi vähän raskasta mutta tulokset ovat kirkkaat kuni ikkunalasi keväällä. Rahat takaisin, ellei toimi!

Kommentit (3)

  1. Nimetön

    Jään odottamaan tilisuoritusta. Eräänkin kerran on tätä kokeiltu yhden jäärän kanssa. Ei toiminut. Kun ei se oman äidin tai isän kehu ollut se mitä jäärä kaipasi. Ainoa mikä toimii on aika ja aikuistuminen (hitaan puolisesti sekin)

  2. Nimetön

    Se toimii! Ja jättämällä pois naputtamisen pikkuasioista, saa perille sanomansa tärkeistä asioista .

  3. Jaana

    Elämä on… Kehut ovat kieltämättä kivoja kohteen ikään katsomatta. Mutta makeimmillaan ne ovat silloin jos tai kun ne ovat vilpittömiä ja ansaittuja. Itse huomasin tässä taannoin taantuvani hetkessä murkuksi jälleen – ja onko maailmassa mitään kamalampaa kuin ryppyinen, keski-ikäinen murkku – jouduttuani kohtaamaan ex-opettajani . Tyypin joka tosiaan osasi ja osaa yhä kehua. Tosin lähinnä vain itseään: tyyppiä jota ilman maailma lakkaisi pyörimästä. Moiset tyypit sopivat minulle vain hyvin pieninä kerta-annoksina ilman että saan allergiaoireita tai muita sivuvaikutuksia (murkkuangsti) . Luojalle kiitos – pääsin kuitenkin palailemaan pikaisesti takaisin omaan ikääni. Päivä murkkuna riitti…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *