Blogit
Teini talossa

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä…

Kävin eilen hiihtämässä. Tuosta läheltä menee aika mukava rapian kymmenen kilometrin latu. Ja nyt tulee se huikea juttu: siellä ladun varressa on pöytä, jolla on kori jossa on kuumaa mehua ja kertakäyttömukeja. Joskus on ollut keksejäkin. En ole ihan varma, kuka sen järkkää, mutta ehkä kyläyhdistys tai sitten vain joku joka asuu siinä lähellä. Itse latu on yhden paikallisen urheiluseura-aktiivin tekemä.
Ja se mehu on siis sitä varten, että vassoguu, ottakaa siitä jos maistuu.
Sellaisina hetkinä ei voi kuin ihailla ihmisiä. Samalla tulee hiukan huono omatunto: miksi minä en koskaan viitsi nähdä tuollaista vaivaa? Onko minussa jotain vikana, kun en jaksa tuolla lailla tehdä vapaaehtoista työtä kanssaihmisten iloksi?
Onko?
Ei. Syyllisyys ei saisi kuulua vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyön idea on sen nimessä: se on vapaaehtoista. Joku tykkää moista tehdä, mutta siitä ei seuraa, että myös niiden täytyisi, jotka eivät halua. Silloinhan se ei olisi vapaaehtoista. Jos esimerkki sen sijaan innostaa jotakuta lähtemään mukaan, niin hieno juttu, ei siinä mitään.
*
Mehun tuominen ladulle on aivan käsittämättömän hienoa ja luo uskoa ihmiskuntaan. Sen sijaan yhä useammin vapaaehtoistyö on kaikkea muuta kuin vapaaehtoista. Urheiluseurat ja erilaiset vanhempainyhdistykset ovat tästä paraatiesimerkkejä: jos lapsi harrastaa tai käy koulua, vanhemmankin on pakko harrastaa ja käydä koulua. On myytävä vessapaperia, keksejä, pullaa ja arpoja. Ellei pidä varaansa, joutuu valmentajaksi.
Siitä on vapaaehtoisuus ja suoraan sydämestä tuleva halu auttaa kaukana, kun osallistuu lähinnä siksi, ettei lapsi saa kenkää tai ettei itse joudu häpeäpaaluun.
Ei sillä, että se minua haittaisi.
Minä vain en käsitä tätä nykytouhua, jossa vapaaehtoisuudesta on tullut pakko. Joku tykkää vetää pikkuisten futisharkkareita, toinen tykkää järjestää puffetin, mutta me kolmannet, jotka emme tykkää kummastakaan… miksi pitäisi?
*
Nyt kuulen vasta-argumentin: koska jos kukaan ei suostu valmentajaksi, ei saada aikaiseksi joukkuetta ja sarjaliigaa. Ja jos ei kukaan pidä puffettia, ei saada uusia pelipaitoja ja päästä kesällä kahden päivän leirille.
Mutta hei: miksi pitäisi olla sarjaliiga ja pelejä joka julmetun viikko? Mihin tarvitaan pelipaitoja, kun samaan riittää se, että tuntee pelikaverit ja tietää kuka on milläkin puollella. Tai ellei tunne, niin kietoo yksille punaisen ja toisille valkoisen rätin käsivarteen (toimi vuonna 1918, miksei nykyään?). Mihin katosi se, että lapset vain kokoontuivat keskenään pelailemaan?
*
Ai mistä tämä marina nyt taas lähti? Siitä, kun kuulin viime viikolla päiväkodista, jonka vanhemmat myivät keksejä päästäkseen kolmevuotiaidensa kanssa retkelle.
Haloo! Menkää kesällä uimarannalle. Siinä on ihan kylliksi retkeä sen ikäisille.
*
Toisaalta hyviä uutisia: Liedosta on löytynyt yksi jalkapallojoukkue, joka tuntuu toimivan ilman, että kaikkien on osallistuttava, jossa valmentajat vaikuttavat innostuneilta ja lapset tykkäävät olla. Kolmen viikon kesäleiriä Barcelonaankaan ei olla suunnittelemassa. Kiitos siitä!
 

Kommentit (2)

  1. Kuuden äiti

    Tässä on asia jota jaksan ihmetellä. Miksei voi pelata ihan vaan pelaamisen ilosta? Ilman lisenssimaksuja jne. Pihalla tietysti lapsilaumat voivat pelata mielin määrin jos koneiltaan ulos joutavat. Äijäporukat saavat kyllä jääkiekkopelit aikaiseksi työporukalla ja hulvattomalla mielellä..

  2. Kahden äiti

    Lapsestakin voisi olla kiva pelata jääkiekko tai jalkapalloa ihan vaan kerta viikossa saman porukan kanssa. Ihan samalla ajatuksella, kun itse kävin höntsysählyssä. Miksi kaiken pitää aina tähdä siihen, että lapsesta pitäisi tulla juuri kyseisen lajin huippu? Miksei vaan voi olla kivaa yhdessä?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *