Teini talossa
Teini talossa

Etelä-Espanjan naparetki

Terveisiä Malagasta! Olemme koko perhe täällä – tai melkein, sillä tytär ei lopulta päässytkään kun oli töissä, mutta hän on ikään kuin hengessä mukana sikäli, että hänelle on kyllä tyhjä paikka lentokoneessa.

Paikka on oikein kiva: vanha kaupunki on kaunis, kauppoja on monenmoisia ja vieressä löllöttää biitsi, jota riittää kilometritolkulla.

*

Kun matkustaa isojen lasten kanssa, se on aika lailla erilaista (yllättävää!) kuin jos olisi liikkeellä pikkulasten kanssa. Ongelmatonta sekään ei ole, murheet vain ovat toisenlaisia.

Kun pikkulapsiperheessä aamut alkavat noin kello kuusi ja rantsulle pitää päästä öbaut 06.05, niin nuorison kanssa mitään ei tapahdu ennen yhtä. Kahdentoista jälkeen ensimmäinen könyää ylös ja näyttää siltä kuin olisi pudonnut Andaluciaan kuusta tai kauempaa. Sen jälkeen alkaa kahvikupin tuijottaminen ja tunnin sisällä muutama hörppy ehkä päätyy suuhun.

Tässä vaiheessa vanhemmat (minä) ovat jo hiukan kypsiä, koska olemme jo olleet kaupungilla ja syöneet lounaan ja pitäisi lähteä suorittamaan lomaa oikein kunnolla. Loman suorittaminen tulisi aloitaa aamuvarhaisella, jotta ehtii tehdä sen kokonaisvaltaisesti.

Kun nuorison saa zombie-moodista lähes ihmiseksi, päästään vihdoin lähtemään. Kukaan ei ole syönyt aamupalaa koska aamulla ei vaan pysty – tosin ei siis tietenkään ole aamu vaan alkuiltapäivä.

Lopulta päästään rannalle, mutta siellä ei ehditä olla kauhean kauan kun tulee hirveä nälkä ja täytyy lähteä metsästämään makrilleja tai haita tai mustekaloja tai mäkkäriä. Eritahtisuus jatkuu pitkin päivää ja koko ajan jollakulla on nälkä mutta koskaan ei kaikilla samaan aikaan.

Jotta lomasta saisi työtehoseuran määrääät maksimipisteet, ehdotan seuraavaa ruokajärjestystä:

aamiainen klo 07, lounas klo 11, päivällinen klo 17.

JA NÄISTÄ EI LIPSUTA, koska ei tämä mikään loma sentään ole!!!!! Öö, tai on, jos tarkkoja ollaan, joten… okei nukkukaa sit vaan, minä lähen yksinäni tonne.

*

Totta puhuen en ole aiemmin ollut nk. rantalomalla – ja jos ihan totta puhutaan, niin ei tämäkään ihan kaikkia kriteereitä täytä. Mutta rannalla ollaan joka tapauksessa oltu ja erityisen suuren vaikutuksen ovat tehneet aallot. Ikinä en ole uinut niin suurissa tyrskyissä, meillä Aurajoessa sellaisia on hyvin harvoin, jos silloinkaan.

Myös kaupungin linnoitus, siis se ylempi osa siitä, oli hieno. Mahtavat näkymät ja jotenkin majesteettisen karu paikka. Saattoi miltei kuulla ammoisten sotilaiden jalkojen kopinan, ehkä siellä asui myös jonkun päällikön perhe ja siis lapsia, jotka leikkivät muurien sisällä kauheassa kuumuudessa.

Lähiretken teimme Neiraan, kaupunkiin tuossa 50 kilsan päässä. Tai lähi ja lähi: sinne kesti bussilla rapiat puolitoista tuntia koska ajettiin kahtakymppiä ja pysähdyttiin kerran sekunnissa. Mutta kannatti, sillä Neirassa pääsi Klonkun luolaan. Siellä on nimittäin tippukiviluolasto joka on niin uskomaton, että sitä lopulta oikein uskokaan, vaan luulee olevansa Hollywoodissa.

Pikkupojat löysivät luolaston 1950-luvulla ihan sattumalta ja voin kuvitella, että suurempaa seikkailua ei pikkupoikien elämässä voi olla. He tutkivat sitä ensin itse henkensä kaupalla, koska siihen aikaan lapset saivat tehdä mitä halusivat henkensä kaupalla, ja sittemmin siitä tuli suuri nähtävyys sekä geologien märkä uni.

Laitan tähän muutaman kuvan ja lähden kaupungille, koska kello on yhdeksän ja retkikuntamme muut jäsenet makaavat henkitoreissaan sängyssä enkä usko, että voimme jatkaa tutkimusmatkaamme ennen kevättä tai ainakaan ennen kello kahta. Alakerran naapuri, kirottu norjalainen Amundsen vie perheineen voiton tästä kilpailusta, he ovat jo rannalla.

Teidän,

kommodori Roope F. Scott

Näkymä linnakkeelta.
Nerjan luolia.
Näkymä varpaiden välistä.
Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *