Rakentamisen rankkuudesta…

Omenapuu
Pihallamme omenankukat ovat täydessä kukoistuksessaan..ja piristävät väsyneitä rakentajia 🙂

 

Viimeisen vuoden aikana olen kuullut tuttavilta ja ystäviltä paljon kyselyjä siitä, miten rakentaminen sujuu, ja missä vaiheessa talo on milloinkin ollut. Kysymyksiin vastaan tietysti aina rehellisesti, mutta mutkat suoraksi vetäen (ketä kiinnostaisi kuunnella tarkkaa kuvausta styroksien levityksestä lattiavalun alle tai vesijohtojen roilotuksesta kylpyhuoneen seiniin!). Työvaiheiden kuvailun jälkeen, alan usein raksan tilaa polveilevammin kertomaan siitä, kuinka rankkaa rakentaminen on, ja kuinka uupuneita me puuhaan olemme. Tämän negatiivisen vuodatuksen olen huomannut lisääntyneen viime aikoina – nyt kun loppusuora alkaa jo ihan oikeasti häämöttää.

Hullua sinänsä, sillä nythän meidän luulisi olevan intoa täynnä kuin ilmapallot, mutta sen sijaan voimavaroja tuntuu nyt olevan enää minimaalisesti jäljellä. Ehkä siksi, että asumista valmiissa talossa ei vielä osaa hahmottaa, tai ehkäpä sen vuoksi, että kulunut vuosi on todellakin ollut yksi rankimmista elämässäni (ja olen todellakin käynyt elämässäni läpi monia rankkoja juttuja). En millään jakaisi enää yhtään uutta työvaihetta, enkä enää yhtäkään päivää tätä epänormaalia raksaperheen elämää.

Tuntuu tärkeältä kirjoittaa siitä myös täällä, sillä ainahan vitsaillaan siitä, kuinka rakentaminen vie esimerkiksi avioeron partaalle, ja talo menee saman tien valmistuttuaan myyntiin. Tai siitä, kuinka rakentamisesta tulee koko perheen ”harrastus”, ja kaikki muu elämä ystävineen kaikkoaa ympäriltä. No, meidän pikku-perheemme on edelleen onnellisesti kasassa, mutta välillä se tuntuu ihmeeltä, sillä yhdessä vietetty aika on koko vuoden aikana ollut todella minimaalista.

Raparperi
Samoin raparperi…

Rehellisesti sanottuna tuntuu miltei oudolta, jos pääsemme yhtä aikaa edes kauppareissulle tai taaperon kanssa puistoon. Huomaan vilkuilevani miestäni vähän salaa, miettien, ”onko tuo oikeasti täällä meidän kanssa!”. Arkemme yllä leijailee myös jatkuva dilemma siitä, että jotta talo valmistuisi edes joskus, sitä täytyy nikkaroida, mutta miestä ja isää kaivattaisiin kovasti myös kotiin. Positiivisesti ajateltuna tässä on etunsa, voin iloita komeasta, hieman mystisestä ”raksamiehestä”, joka käy aina silloin tällöin vierelläni kääntymässä 🙂

Mutta vitsit sikseen: sinä, joka vasta suunnittelet rakentamista samaan aikaan perusarjen ja työssäkäynnin ohessa, kannattaa varautua hyvin epänormaaliin ja hyvin, hyvin väsyneeseen ajanjaksoon elämässä. Etenkin jos tekee monia työvaiheita itse. Toisaalta vaikka asiasta kuinka puhuisi, tilanteen tajuaa vasta, kun on itse siinä (vähän niin kuin ensisynnyttäjänä :).

Mutta, mutta.. ei pidä unohtaa, että oma talo ja itse suunniteltu kaunis koti on MAAILMAN IHANIN asia, jonka vuoksi kannattaa vähän hetkellisesti uhratakin. Minä ainakin haluan ajatella, että kun talo on valmis, saamme loppuelämämme pääsääntöisesti vain nauttia siitä. Ja toisistamme. Ja kaikesta ihanasta, mitä rauhallisempi maalaiselämä tuo kaupunkilaisille tullessaan. Tätä kaikkea hyvää siis TODELLAKIN odotellessa…

Voikukat
Ja voikukat!
Kommentit (2)
  1. Tämä oli hyvä ja tarpeellinen teksti. Saman voi kokea pienoiskoossa jo remontissa, jonka kesto on yleensä murto-osa rakentamisen kestosta. Tarvitaan uskoa ja keskeneräisyyden sietämistä, jotta näkee sen ajanjakson yli. Ehkä sen tavallisen elämän voi yrittää rakentaa sinne epänormaaliuden väleihin kuitenkin niihin pieniin hetkiin. Vaikka ei se helppoa ole. Ottakaa yhteinen vapaapäivä aina silloin tällöin. Tsemppiä!

    1. Kiitos kovasti tsempistä, Vilja! Ja tosiaankin, samat fiilikset pätee remppaan tai mihin tahansa ”välitilaan” elämässä. Tää aurinko ja lämpö helpottavat jo kummasti oloa – loppusuoralla ollaan :). Ihanaa kesää <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *