Tästäkin kuvasta on jo 7 vuotta

Otin tämän kuvan lokauussa 2008. Esikoiseni Helga on kuvan ottamishetkellö 3kk ikäinen ja elämä on vastasyntyneen kanssa ihanaa. Nyt yli 7 vuoden jälkeen perhe on kasvanut ja elämä on edelleen ihanaa, monella tapaa vieläkin parempaa kuin tuolloin. Minä aina jauhan samasta aiheesta, mutta lasten kasvaminen on jotenkin myös ahdistavaa. Samalla kun iloitsee siitä ettei tarvitse enää vaihtaa vaippoja, sitä kokoajan suurin piirtein kuulee, miten nopeasti kello tikittää eteenpäin, eikä sitä vain meinaa kestää. Rakastan tätä hetkeä nyt, rakastan varmasti sitä tulevaa hetkeä viidenkin vuoden kuluttua, mutta silti, on pakko myöntää että elämästä on lasten myötä tullut kaihoisampaa. Kaikki ympärillä hokevat, että nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä. Kiitos vain, tiedän tiedän, ja se juuri ahdistaa, koska aika kuluu niin nopeasti. Teen todella kaikkeni, että nauttisimme tästä hyvästä ajasta, minä ja koko perhe. Ja että muistaisimme mahdollisimman paljon tästä ajasta, kun lapset olivat pieniä, jälkikäteen.

”Oot sä äiti koskaan pyörtynyt?” Tytöt tenttasivat minua eilen ruokapöydässä. Kerroin etten ollut. ”Olethan! Silloin kun sait pienenä sähköiskun pistorasiasta!”. Kerroin etten muista pyörryinkö, koska olin silloin niin pieni, vain kolmivuotias. Kerroin myös, etten ole ihan varma onko muistikuvani tapauksesta ihan oikea muistikuva, vai mielessäni muodostunut muistikuva kertomuksesta joka minulle on tapauksesta jälkeenpäin kerrottu. Pohdimme vieressä soppaansa syövää Torstia, että muistaako Toppe muutaman vuoden päästä mitään näistä ajoista? Torsti vakuutti että kyllä hän muistaa. Taas sydämeni muljahti. Miten tämä aika on minulle niin tärkeä ja rakas, ja toisaalta Torsti ei edes välttämättä muista näitä hetkiä myöhemmin? Rakastan häntä tavallaan niin kuin varastoon. Sieltä varastosta hän sitten ammentaa toki kiintymyssuhteensa minuun vähän isompana, mutta nämä ajat joita minä olen oikein aktiivisesti yrittänyt muistaa, ei Torsti suurimmalta osin edes voi muistaa. Ja miksi se asioiden muistaminen edes on niin tärkeää? Ja mikä tärkeintä: Miksi minun pitää olla koko ajan niin ärsyttävän tietoinen ajan kulumisesta?

Mutta kyllä, tämä aika on hyvää nyt ja tässä. Tytöt 6v. ja 8v. ovat reippaita, mutta silti vielä ihan pieniä. Torsti herättää meidät muutaman kerran viikossa öisin kun pienet paljaat jalat läpsyttelevät meidän makuuhuoneeseemme ja poika tulee meidän viereen nukkumaan. On hienoa olla näiden pienten tyyppien elämän keskipisteenä ja sen ihanuuden väliaikaisuus on haikeaa. Siksi joudun jatkuvasti työntämään haikeuden taka-alalle ja keskittymään siihen mitä nyt on. Siihen, millainen lego-ukko Torstilta on kadoksissa tai miksi tytöt kinastelevat siitä kumpi kattaa ruokapöytään lautaset ja kumpi lasit. ( Lasit ovat epäsuosiossa koska ”kaappi on niin korkealla”.) Parhaiten haikeus unohtuu, kun pieni kolmevuotias Toppe kampeaa syliin ja sanoo: ”Äiti, mä tartten nyt kunnon rutistuksen.”