Talo ilman isäntää

On tullut se aika vuodesta kun Tuukalla on kauvausmatkoja. Nyt isäntä on ollut pian viikon verran Libanonissa. Perinteisesti pakkasukko kunnostautuu Iitin Sääskjärvellä heti, kun lentokone nousee ilmaan kohti milloin mitäkin kriisialuetta Tuukka mukanaan. Eilen pakkanen laski jo alle -20 asteen ja juhlistin sitä pudottamalla puhelimen yöksi hankeen. Onneksi se löytyi aamulla ja onneksi se toimii taas. Oikein säikähdin miten turvattomaksi tunsinkaan itseni ilman puhelinta, paukkupakkasyönä lasten kanssa ”yksin” kotona.

Vaikka aamutalli venähtikin jäätynyttä vesiputkea sulatellessa ja taloa saa lämmittää hullun lailla, voin sanoa että elämä on nytkin kaikesta huolimatta hyvää. Kun Tuukka on poissa, osaan taas entistä enemmän arvostaa sitä millaisen ihmisen kanssa saan elää ja jakaa arkeani. Ja puhumattakaan ystävistä ja muista läheisistä jotka ovat olemassa ja lähellä. Usein riittääkin vain tieto siitä että apua saa, jos sitä sattuu tarvitsemaan.

Lisäksi tallillemme on muuttanut uusi, hauska heppa, nuori angloarabi Kiira, jonka omistaja Heidi on juuri tällainen ”apua on lähellä jos tarvitsee”-tyyppi. Heidi on auttanut minua tallilla hurjasti ja tytöt ovat piirtäneet tuvan pöydän ääressä Kiirasta kuvia enemmän kun kenestäkään pitkään aikaan. Kaikki leluhepat ja lumihevosetkin nimetään nyt Kiiran mukaan, onhan se sentään val-koi-nen!