Surua talossa
Isäinpäivä. Kirjoituspäivä. Olen siirtänyt ajatusta kirjoittamisesta ja tehnyt tänään jo kaikenlaista. Ajattelin ensin että sivuutan aiheen, mitä minulle oikeasti kuuluu ja kirjoitan vaikka lasten ihanista isäinpäiväkorteista jotain. Mutta se tuntui teennäiseltä. Olen tehnyt päätöksen että kirjoitan täällä paloja oikeasta elämästäni, rehellisesti, en osaa tehdä tätä toisella tapaa.
On vielä liian vaikea kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun oma äiti on poissa.
Surupäivä toi kuitenkin lähelle kaikki tärkeät ihmiset ja yhtäkkiä kukaan ei käynyt somessa, kiirehtinyt kotiin tai pakoillut vaikeitakin puheenaiheita. Yhteinen suru avasi, lähensi ja nosti ne elämän tärkeimmät asiat pintaan.
Olen surullinen, mutta minulla on hyvä olla.
En halua toipua tästä ihan kokonaan koskaan.
Voimia! Kokemuksesta tiedän, että omaa äitiä on aina ikävä. Suru muuttaa muotoaan ja se on aina läsnä, mutta sen kanssa oppii pikkuhiljaa elämään.
Voimia! <3 Äitini kuolemasta tulee pian 8 vuotta. Ikävä on välillä suunnaton, mutta muistot auttavat pääsemään siitä yli. Aika parantaa!