Pieniä ja isoja hevoshulluja

Olen kerrankin saanut jonkun asian elämässäni eteenpäin! Paljon on ollut tästä puhetta, aikeita ja treenaamista, mutta jänishousuna olen vältellyt kahden vuoden tauon jälkeen estekisoja kisoja viimeiseen asti. Muutama viikko sitten ilmoittauduin ja päätin että nyt menen ja hyppään Woodyn kanssa ensimmäiset luokat ikinä. Sairastuin kisoja edeltävänä yönä vatsatautiin ja Tuukka kiusasi minua koko päivän, että jännitin niin paljon että sairastutin itseni. Voi että olin kiukkuinen!

Avasin viimein molemmilla hevosilla kisakauden viime viikonloppuna, kun kävin seurakisoissa Mäntsälässä hyppäämässä suomenhevoseni Elhon kanssa 70cm ja  80cm radat ja Woodyllä 80cm ja 90cm radat.  Olen koko talven rampannut Woodyn kanssa eri valmennuksissa ja voin sanoa että sen kanssa meno oli huomattavasti hallitumpaa kuin Elhon kanssa. Meillä on taas toisaalta Elhon kanssa niin paljon pidempi historia takana, että sen selässä on aina kotoisaa. Sain jokaisesta radasta tasaisesti 4 virhepistettä ja samalla tarvittavat näytöt, että voin jatkaa tästä eteenpäin myös kilpailemista aluetasolla. Woody käyttäytyi tosi kivasti ja säikkyi paljon vähemmän kaikkea mitä odotin. Elho sähläsi sitten molempien edestä, pelkäsi ihan kaikkea ja oli muutenkin oma itsensä.

Minä en ole ainut joka täällä ratsastaa. Tyttöjen shetlanninponi Pette on ollut joulukuusta asti ystäväni tallilla “hommissa” ja palautui nyt neitien painostuksesta kotiin. Eilen tytöt halusivat ratsastaa taas Pettellä, minä talutin. Hilma oli selässä kun talutin ponia kentälle. Pette säikähti takaa tulevaa koiraa ja heitti näyttävän pukkisarjan. Hilma putosi, säikähti, itki ja oli pian jo taas selässä valtavan ylpeänä siitä, että on nyt talon lapsista ainoa joka on pudonnut hevosen selästä. No, eiköhän tuo asia pian korjaannu muidenkin kohdalla…

Kun olin 7-vuotias sain ensimmäisen ponini, Kopinan.  Putoilimme pikkusiskoni Juulian kanssa jatkuvasti ponien selästä mutta se ei vauhtia hidastanut. Nyt kun kuuntelee vanhempien näkökulmasta lasten poniharrastusta, kamalinta mitä voi tapahtua, on putoaminen. Ikävä kyllä putoamisvaara kuuluu ratsastusharrastukseen  ja sen vuoksi pikkuponeilla aloittaminen on järkevää, ei putoa korkealta, (putoaa riittävän usein että) siihen  ei kasaudu liian suuria merkityksiä ja kaiken lisäksi, virheistä jos mistä oppii.

Silti, vaikka Hilma putosi metrin korkuiselta ponilta, kypärä päässä, minulla pomppasi sydän kurkkuun. Kun sen jälkeen Helga halusi ratsastella ponilla itsekseen kentällä ilman talutusta, ja minun piti odottaa portilla, päätin hänen antaa mennä ja vain pysyä rauhallisena. Miten ihmeessä minun vanhempani antoivat meidän laukkailla lapsuutemme läpi metsissä jos minkälaisilla itse koulutetuilla hevosilla, jotkut serkun vanhat muka-turvakypärät päässämme? Päällä ei ollut turvaliivejä eikä päässä järkeä. Silti hengissä ollaan. 

Kommentit (6)
  1. Hei! ja onnea estekisoista 🙂 hienosti Hilma kääntänyt putoamis asian edukseen 🙂 Mielellään kirjautuisin lukijaksi blogiisi mutta ei taida onnistua muuta kun facebookin kautta??

  2. Niin se maailma on muuttunut niistä ajoista, kun itekin olin pieni ponityttö. Nykyään turvallisuuteen panostetaan aika paljon enempi. Mäkin maastoilin lapsena yksin pimeässä eikä siihen aikaan ollut edes semmosia heijastimia kun nykyään. Poni piti välillä pysäyttää seinää vasten jne. Mutta hengissä ollaan ja niinä vuosina opin paljon siitä, kuinka sitä ponia oikeasti itse määrätään, eikä vain ratsastuksen opettajan auktoriteetillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *