Paluu syysarkeen
Paluu arkeen tuntuu kieltämättä hieman oudolta. Muutama viikko meidän elokuvan kiertue- ja ensi-iltakuvioita veivät kyllä niin mukanaan, että oma tavallinen elämä on tuntunut kaukaiselt, eikä kotiin ole ollut ikävä. Nyt olemme yhtäkkiä koko perhe kotona ja vaikka on ihana olla vain, ajatukset harhailevat. Vaikka me Tuukan kanssa kuinka yritämme puhua muusta, keskustelu vie aina elokuvan ääreen. Toisaalta mitä sitten? Onhan tämä ihan ainutlaatuista, kyllä sitä tavallista arkea taas ehtii porskuttaa.
Lyhyesti sanottuna olen ylpeä paitsi itse elokuvasta, myös ennen kaikkea siitä, kuinka moneen ihmistä se on jo nyt tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen. Viestejä tulee koko ajan ja luemme ne kaikki. Arvosteluja on tullut laidasta laitaan, mikä on ollut vähän yllättävääkin, eihän sitä kaikkia virheitään itse niin läheltä näe, ja tuskin edes on olemassa elokuvaa, josta kaikki pitävät. Toki, on tässä elokuvassa heikot kohtansa, ja varmasti moni asia jää meitä vaivaamaan että olisi sittenkin pitänyt tehdä niin tai näin, mutta se on nyt tuollainen ja sellaisenaan meille erittäin rakas. Ja meidän mielestä se on edelleen tosi hyvä.
on ollut ihmeellistä kuulla, että leffasta kuulemma puhutaan jo “kaikkialla” ja mm. nuoret puhuvat siitä koulujen käytävillä. Lisäksi on ollut ihanaa tavata elokuvan kiertueen aikana kymmeniä ihmisiä, jotka lukevat tätä blogia. Olen tosi iloinen että jaatte palaa elämästäni minun kanssani täällä. Menemme ensi viikonloppuna vielä muutamia kertoja mukaan elokuvahumuun, mutta vähitellen katseeni kääntyy jo pysyvämmin syksyyn ja arkeen. Mietin jo tänään keneltä saisin ostettua villasukat talveksi, Hilmalle pitäisi hoitaa kuulemma uusi harrastus. Huomenna aloitamme navetan remottia, että saadaan kotieläinpihan asukkaat lämpimään talveksi. Joulukirja ilmestyy ihan pian, 22.9. ja en tiedä onko se tullut jo painosta, en ole ehtinyt kysellä sen perään. Siitä tuli kyllä aika ihanan näköinen kirja.
Olen tänään kulkenut ympäri Matttilaa ja nähnyt sen taas uusin silmin. Ottanut valokuvia, ihan vain muistaakseni miten kaunista täällä on. Ratsastin auringonpaisteessa sänkipellolla täyttä laukkaa Woodyn kanssa (Ukko edelleen saikulla…) ja siinä karisi ainakin ylimääräiset leffa-ajatukset päästä. OIi sellainen olo kun olisi ollut 15-vuotias heppatyttö taas. Sen jälkeen kävimme koko perheen voimin sieniretkellä keräämässä huikeat määrät suppilovahveroita, eli “sukkelovanhveroita” kuten Torsti sanoi. Sukkeloita siis kontattiin koko perhe metsästä mukaan ämpärikaupalla.
Löysin viimein tieni tänne, sinun blogisi ääreen. Siinä on mennyt melko kauan, ottaen huomioon, että ihailen sinua valtavasti. Olet varsinainen supernainen minun mielestäni ja aion ruveta nyt seuraamaan tätä blogia ihan aktiivisesti.
Varmasti tuollaisen kiertueen jälkeen arkeen paluu tuntuu vähintäänkin oudolta. Itse näin elokuvan ennakkoon ja pidin siitä valtavasti. Olkaa vapaasti ylpeitä työstänne, sanovat kriitikot sitten mitä sanovat. Minusta elokuva on ansainnut viisi tähteä. Tosin, saatan olla hieman puolueellinen, koska Apulanta on minulle muutoinkin sydämen asia. 🙂
Olen ollut Apulannan fani vuodesta -95. Sinua olen ihaillut vuosia ja haaveillut pystyväni joskus olemaan samantapainen äiti kuin sinä olet. Olimme viettämässä ensimmäistä hääpäiväämme viikonloppuna ja kävimme sen kunniaksi katsomassa Teit meistä kauniin. Se kosketti. Jostain todella syvältä. Minulle se ei ollut niinkään elokuva Apulannasta vaan se vei minut omaan nuoruuteeni, jossa Apulannan musiikki oli vahvasti läsnä. Kuinka paljon tulikaan tehtyä vääriä valintoja. Ja ehkä sittenkin muutama oikea. Kuinka jokainen on lopulta oman onnensa seppä. Katsomme paljon elokuvia, mutta tämä tulee kulkemaan mukanani sydämessäni loppu elämäni. Kiitos. Tuukalle terveisiä, että tee lisää elokuvia. Niillä on merkitystä. Ne ovat tärkeitä. Olette ihana perhe. Älkää unohtako toisianne.