Neljänkympin kriisi
Täytin toissapäivänä 38 vuotta ja minulla on neljänkympin kriisi. Etuajassa, tiedän, mutta aloittelen ajoissa että homma olisi selkeämpää sitten kun se pyöreä luku tulee täyteen.
En kestä ajan kulumista. En kestä, koska pidän jokaisesta päivästäni niin paljon, että ajatus siitä että tämäkin aika on ohimenevää on ahdistava. Muistelen asioita 20 vuoden takaa. Juuri äsken minä olin 19-vuotias, muutin Helsinkiin ja haaveilin teatterikoulusta. Nyt asun täällä ja olen melkein nelikymppinen perheenäiti. Mieli on sama kuin 20 vuotta sitten, haaveita piisaa, kaikki on sopivasti kesken. Siinä keskeneräisyydessä ajatus omien pienten lasten kasvamisesta ja omasta ja rakkaiden vanhenemisesta on sietämätön. Miten ehtisin tehdä kaiken, miksi pitää ylipäätään ehtiä, koska kaikki on kuitenkin ohimenevää? Tavallaan on ihan sama mitä kuoleman jälkeen on tai ei ole, minä pidän tästä elämästä enkä itsekkäästi kestä ajatusta siitä että se joskus loppuu.
Olen samaan aikaan levollinen ja kauhuissani. Tiedän että näin sen kuuluu mennä, tiedostus omasta pienuudesta on tuskallista. Silti olen onnellinen ja tuntuu että pienikin on tärkeä ja kaikki mitä teen, sanon, tai saan aikaan on omassa mittakaavassaan merkityksellistä. Lasten kanssa tehty maja, kahvihetki naapurin Mirjan kanssa, tallityöntekijäni Emman kanssa käyty pitkä keskustelu ja Tuukan soitto kesken työpäivän ilman mitään asiaa. Nyt avasin koneen ja kirjoitin mitä ajattelen, niin kuin aina. Koska kaikki muu tuntuisi teeskentelyltä.
Tällainen on minun elämäni nyt, 38-vuotiaana, ja minä rakastan sitä.
Kiteytit täydellisesti omat mietintäni ja pohdintani, en vain ole saanut niitä tuolla tavalla puettua sanoiksi. Kohta tulee 39 mittariin ja joka päivä ymmärrän selkeämmin että kaikki on jotenkin juuri tuollaista, haikeaa, ihanaa, surullista, pelottavaa, mahtavaa. Toisaalta odottaa jotain toisaalta haluaa jarruttaa. Koskakohan kriisi hellittää =)
Itse täytin juuri muutama päivä sitten tuon pyöreän lukeman. Nyt on mieli hieman rauhoittunut. Vaikeampaa oli olla “viittä vaille” neljäkymmentä. Nyt kun SE sitten tapahtui ja on ohi..voi rauhakseen kattella mitä tämä tämmöinen kymmen sitten tuo tulleessaan. (Sisäisestihän minäkin parikymppinen olen) Kaikki tuskasi ja pohdintasi Olga voin allekirjoittaa täysin! Erityisesti tuskainen on olo lasteni kasvusta ja tämän ajan kulusta heidän kanssaan..yhdessä tässä hetkessä, tässä kodissa huoh..se ei ole ikuista.