Marttilakierros alkaa

 

Odotan innolla ja kauhulla ensi viikolla alkavaa työrupeamaa, Teit meistä kauniin –leffan kuvauksia. Yli kuukauden ajanjakso milloin käymme kotona pitkälti vain nukkumassa ja tietenkin niin päivinä kun meillä on kuvauksista taukoa. Onneksi minulla on Emma ja muut tallin tyypit, tiedän että tila on parhaassa mahdollisessa hoidossa, mutta silti vähän jännittää. Koska olen tottunut olemaan Marttilassa, ja tottunut olemaan paljon lasteni kanssa. Lastenhoitoon on valjastettu Babuskan lisäksi myös muutama apulainen, ja lapset tuskin edes mitenkään erityisesti huomaavat äidin ja isän vähäistä kotona oloa, mutta minä huomaan.

Mitä enemmän olen Marttilasta pois, sitä tärkeämmältä se tuntuu. Talon koko henki rauhoittaa minua ja saa olon tuntumaan turvalliselta. En muista suhtautuneeni edes omaan syntymäkotiini yhtä suurella tunteella. Ehkä siksi että tämä on minun oman ydinperheeni oma koti, se itse löydetty ja omaksi tehty.

Kun kuvaukset alkavat, enkä ehdi olla Marttilassa niin paljoa, ainakaan päiväsaikaan, ajattelin että kirjoittaisin tänne esittelysarjan Marttilan talon eri huoneista. Niitä on monta kertaa toivottu, ja ajattelin että nyt voisi olla se hetki. Eli vähän niin kuin sisustusjuttuja, mutta ilman erityistä sisustus-kulmaa, enemmänkin tarinaa, esittelyt ja kuvia eri huoneista. Aloitan siis heti.

Ensimmäinen huone olkoon Marttilan pääsisäänkäynnin eteinen. Tai aula, mikä nyt olisi oikea nimi, eteiseksi me sitä sanomme. Samasta huoneesta lähtee pariovet ulkoeteiseen, raput yläkertaan,  ja ovet keittiöön, saliin, sekä pienen välieteisen kautta tupaan. Emme Tuukan kanssa kumpikaan suosi hirsiseinien maalaamista tämän toimenpiteen lopullisuuden vuoksi (Eli: mitä jos maalatut hirret ovatkin todella epämuodikkaita 30 vuoden päästä? Onko se tämän päivän muovimattoremontti, eli sisustusvillitys joille meidän lapsiemme sukupolvi pyörittelee päätään?) Maalin poistaminen hirsistä kun tuskin on helppo juttu. Mutta tämän huoneen kohdalla teimme poikkeuksen, sillä sen seinähirret ovat palaneet joskus viime vuosisadan alkupuolella. Talon piika oli kuulemma laittanut liian kuumat hiilet rappujen alle komeroon ja siitä oli syttynyt tulipalo. Kun me löysimme palaneet seinät pinkopahvien alta, päätimme maalata ne valkoisiksi.

Kun olimme katsomassa taloa ostoaikeissa aika tarkkaan tasan 10 vuotta sitten, ja minä ensimmäisen kerran kävelin yläkerrasta alas tähän eteiseen, tiesin heti, että tämä se on. Minun kotini. 

 

Kommentit (6)
  1. Uusi lukija ilmottautuu! Aivan ihana talo teillä ja koko pihapiiri, jotenkin rauhoittavan oloista. Se tunne kun löytää “sen oikean” talon, on aika jännä. Kai sitä voisi verrata rakastumiseen; näet jonkun yksityiskohdan ja se on siinä, kaikki muu häviää ympäriltä. Mulle on käynyt sama homma kahdenkin eri asunnon kanssa. Nykysessä ei tarvinnut kuin tulla ovesta sisään niin tiesin, että tää me ostetaan (ja kysessä on ihan vaan perus 70-lukunen tiilitalo. NIIN persoonaton, mutta NIIN meidän 😀 ).

  2. Voi apua mikä sulaketaulu,muutama poikineen sielä =) Innolla odotan leffaa,apulannan matkassa kasvaneena alusta asti.
    Mukavaa syksyä,vaikkakin ilmeisen kiireistä sellaista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *