Kaikkeen tottuu?

Viisi vuotta sitten meidän elämämme muuttui täysin kun aloimme sijaisvanhemmiksi 10 kk vanhalle tytölle. Viisi vuotta yhteistä elämää on nyt takana. ”Kirppu” voi hyvin ja omaa hyvän suhteen kaikkiin vanhempiinsa. Tyttö on valtavan rohkea ja jouistava, kun hän joka kerta reippaasti  vaihtaa kotia ja heittäytyy täysillä kumpaankin maailmaan, meille ja biologisille vanhemmilleen. Kirjoitin kaksi vuotta sitten Kotivinkin lehteen kolumnin aiheesta. Kaikki mitä alla olevassa tekstissä pohdin 2 vuotta sitten, pitää paikkaansa edelleen:

”Luin Perhehoito-lehteä ja siellä joku sijaisäiti kirjoitti, ettei voi kuunnella Laura Närhen Annan sut pois -kappaletta itkemättä. Minä olen sijaisäiti, olen ollut jo kolmen vuoden ajan. Meillä siis asuu pieni, kirkasääninen 4-vuotias tyttö joka ei ole meidän, mutta kuitenkin suurimman osan ajasta on meidän. Koitan päivä kerrallaan kasvaa tämän lapsen äidiksi juuri niin paljon kun tuo lapsi äitiä tarvitsee, ja samalla tiedän, että hänelle on olemassa se yksi ja ainoa ihka oikea äiti, joka kipeästi kaipaa häntä kotiin.

Tyttö on kuin keijukainen. Kevyt, vaalea ja aurinkoinen. Juoksee, leikkii kiljuu, kaatuu, itkee, nauraa, riitelee, neuvottelee ja taas nauraa. Tyttö kiipeää syliin, kysyy miljoona kysymystä ja tottelee aina kun käsketään. Hän nukkuu Hilman ja Helgan välissä yöt, kolme riittävän oikeaa siskosta kiinni toisissaan siskonpedissä.

Tämän lapsen äitiyden jaan ihmisen kanssa, jota en oikeasti tunne. Tiedän lapsen äidin elämästä vain lähinnä sosiaalitoimiin liitännäisiä faktoja. Meidän elämämme eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta loppuun asti meitä yhdistää tuo pieni ihminen meidän välillämme. Lapsi kutsuu sujuvasti meitä molempia äideiksi. Rakastaa meitä molempia, ja hokee sitä molemmille hengästyttävän paljon. Siskoillensa hän puhuu bioäidistään äänessään suurta ylpeyttä, onhan hänellä jotain mitä heillä ei ole: toinenkin äiti.

Vuodet sijaisäitinä ovat näyttäneet, että onnellisen äiti-lapsisuhteen rakentaminen toisen äiti-lapsisuhteen epäonnesta on vaikeaa. Lapsen siirtyminen sijaisvanhempien kasvatettavaksi ei tarkoita, etteikö lasta olisi syntymästään asti rakastettu. Koska tämänkaltaisessa yhteisäitiydessä tunteet on molemmin puolin usein pinnassa, ei yhteydenpidosta kuohuntaa puutu. Lapsi tarvitsee minua, mutta ehdottomasti myös biologista äitiään. Arvostan sitä, että tämä äiti kaikesta huolimatta jaksaa katsoa minua silmiin, ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen lapsensa kanssa.

Eräänä päivänä 2-vuotias tyttäreni Hilma halusi että laitan keittiön radion päälle. Hän tuli syliin ja sitten me tanssimme. Ritisevästä radiosta kuuluu Laura Närhen ääni: Mä annan sut pois, mä päästän sut pois vaikka sattuu… Siinä me keinuimme hiljaa, itkevä äiti ja hämmentynyt pieni tyttö.

Minulla on kolme, ja sijaislapseni äidillä vain pieni pala omastaan. Se sattuu.”

Kirppu täyttää pian 6 vuotta ja on hyvin mahdollista että ensimmäisenä koulupäivänä hänet saattaa kouluun oma, biologinen äiti. Uskon että koulureppuun on siihen mennessä pakattu täältä meiltä iso määrä eväitä, jotka kantavat pitkälle. Sijaisvanhemmuus tähtää lapsen ja biologisen vanhemman yhdistämiseen. Mä annan sut pois.