Kadonneen puhelimen metsästäjät

Vietin tuossa vastedes varsin laadukkaan vuorokauden itseni kanssa. Tämä laatuaika sisälsi pääosin vain yhden ajatuksen ja toiminnon: Etsin puhelintani, koska kadotin sen. Toki suoritin samalla kaikki mahdolliset ns. pakolliset tehtävät, kävin jopa kaupassa ja töissäkin, mutta olo oli orpo, koska minulla ei ollut puhelinta. Pidin tarvittaessa yhteyttä muutamaan ystävääni ja Tuukkaan tietokoneen kautta, kun lähdin kauppaan lainasin Hilmalta puhelimen. Ja kaiken ajan vain soimasin itseäni, kelasin muistiani ja koitin jäljittää omia liikkeitäni tontillamme yhden vuorokauden ajalta. Kuljin reittiä ja kaivoin tiet pihan ja ojanpenkat. Etsin moneen kertaan hevostallin, kotieläinpihan kahvilan ja kaikki muutkin tilat. Kävin läpi eläinaitaukset, polut ja nokkospuskat. Talossa etsin huonekalujen alta ja takaa, pullapeltien välistä, sängystä, vaatekaapista, joka ikisestä kolkasta mihin olisin mitenkään voinut sen laskea. Soittaa siihen ei voinut, koska akku loppui heti ensimmäisestä soitosta kun sen katoaminen huomattiin. Tuukka tuhahteli merkitsevästi, tämä ei myöskään olisi ensimmäinen puhelimeni joka tälle tontille katoaisi. Yksi hävisi lopullisesti vuosia sitten kun kohentelin innokkaasti nuotiota.

Pahin katoamisteoriani oli, että kun edellisenä iltana lähdimme kavereille kylään, nostinko vahingossa autoa pakatessani puhelimen auton katolle? Vaikka en muista että minulla olisi sitä siinä mukanani ollut. Laitoin Tuukalle töihin taas viestiä ja hän penkoi varmuudeksi auton jälleen kerran, mutta tuloksetta. Lapset olivat liikuttavan huolissaan. Aina he keksivät uuden kätkön mistä ehkä kukaan ei ollut vielä katsonut. Olin masentunut ja ilmoitin illalla että lähden seuraavana aamuna uuden puhelimen hankintaan. Tuukka sanoi että käydäänpäs nyt yhdessä vielä kerran läpi missä kaikkialla kävit ennen kuin katoaminen huomattiin. Taas alkoi tavaaminen, kuljin mekaanisesti huoneesta toiseen ja pysähdyin eteisessä sen saman naulakon kohdalle missä olin käynyt jo kymmeniä kertoja. Nostin pimeässä nurkassa penkillä olevan mustan ratsastusturvaliivin ja sen välissä oli musta puhelin. Kiljahdin ilosta.

En ole varmaan moneen päivään ollut niin hyvällä tuulella kun sen koko loppuillan. Jotenkin älytöntä ja turhauttavaa, että tuollainen laite on niin tärkeä. Tajusin että aikalailla kaikki työtoimintoni pysähtyivät kun sitä ei ollut. Lisäksi vaikka laskujen maksaminen jymähti pelkkään ajatukseen (olen vakuuttunut että puhelin on nettipankin käyttöön  ylivoimaisesti paras laite). Kaipasin myös Tuukkaa monta kertaa päivän aikana kun hän oli töissä ja ihan hassua etten voinut soittaa hänelle. Huomasin myös monta kertaa puhelinta etsiessäni harmittelevani kaikkia niitä lasten ja koko perheen valokuvia mitä sinne puhelimeen jäisi. Numeroista puhumattakaan. Lupasin itselleni että jos se löytyy, kunnostaudun varmuuskopioiden kanssa. Ja hankin hitsit vie vyölaukun.