Hevoshullu äiti

Kun kiipeää pitkän tauon jälkeen hevosen selkään, on ilo huomata että ratsastus tosiaan on urheilulaji! Ensimmäinen kerta selässä oli vain testiluontoinen kokeilu että siellä tosiaan pystyy istumaan. Toinen kerta oli jo reippaampi ja löysin seuraavana aamuna kropastani monta kipeää lihasta joiden olemassaolosta en ole ollut aiemmin edes tietoinen. Olin niin jumissa että tarvitsin pari päivää vapaata, nyt viikonloppuna kapusin molempina päivinä selkään uudestaan ja nyt lihaksetkin alkavat tottua hommaan taas.

Olin odottanut ratsastusta tällä välin paljon. Lukenut artikkeleita, kirjoja ja miettinyt erilaisia harjoituksia sekä suunnitellut mihin kaikkiin valmennuksiin osallistuisin. Jännitti osaanko enää, alkaako pelottaa ja pysynkö ylipäätään selässä. Woody on kuitenkin kohtuullisen uusi tuttavuus eikä loppukesän ja syksyn raskaana ratsastaminen ollut kaikkein tehokkainta harrastamista. Ihme kyllä, paluu satulaan oli helppo. Woodykin tuntuu omalta ja huomaan olevani nyt itsevarmempi ja tiedostavampi ratsastaja. Toki olen liikuttanut hevosiani juoksuttamalla kaiken maailman lumihankisessioissa mahani kanssa läpi talven, joten en minä ihan puun takaa hommaan palannut, mutta selkään kyllä. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat ratsastaneet Woodya tällä välin, heppa on ihan kisakunnossa. Vielä kun minä ja lihakseni pysyisimme perässä.

Koen jollain tapaa syyllisyyttä siitä, että kaiken kiireen keskellä karkaan tallille ja jätän tuukan lasten kanssa yksin. Ei kai pitäisi, sillä minähän olen melkein aina täällä lasten kanssa yksin. Silti oma harrastus tuntuu etuoikeutetulta. Tallilla ajatus harhailee vauvaan. Sitä huomaa kyttäävänsä puhelinta että josko se Tuukka soittaa ja pyytää sisälle imettämään. Mutta eipä ole puhelin soinut ja olenon saanut pienet hetkeni rakkaan harrastukseni kanssa. Ja kyllä se tuntuu uskomattomalta; laukata kenttää ympäri auringon paisteessa, eikä tarvitse edes varoa mahaa.