Äidiltä tyttärelle

Minun mielestäni lasten harrastusten valitseminen ja tukeminen on vaikeaa. Pitäisi antaa itse valita, mutta mitenkäs 7-vuotias valinnat itse tekee? Tuon ikäinen imee vaikutteita kavereilta, telkkarista ja perhepiiristä. Sitten halutaan kaikenlaista, kaikki maksaa ja kaikkeen pitäisi löytyä vielä vanhemmilta aikaa kuskaamiseen. Oikein hirvittää että mitä kaikkea lapset tulevaisuudessa keksivätkään. Osaanko tukea heitä oikeaan suuntaan painostamatta? Osaanko aistia oikein mikä heitä aidosti kiinnostaa vai annanko omien intressieni vaikuttaa liikaa lasten harrastuksiin? 

Helga on käynyt nyt 4 kertaa ratsastustunnilla. Tätä edelsi tytöt kiinnostuminen tallihommista. Hän kinusi jatkuvasti iltatallille mukaan, halusi kuulemma oppia olemaan hevosten kanssa. Eräänä päivänä tyttö itse pyysi päästä "oikealle ratsastustunnille" ja hupsista, suostuin heti. Nyt te kaikki ihmettelette, että kuka älykääpiö vie lapsensa rahalla ratsastamaan kun kotona on talli täynnä hevosia ja samainen pölvästi vielä itse opettaa ihmisiä ratsastamaan? No minä vien. Koska kotona talli on Helgalle arkea. Se kotitarhassa lihova pullukka shetlanninponi ei ratsuna kiinnosta, koska se liiku, kun ei osaa pyytää sitä liikkumaan ja äidin neuvot lähinnä ärsyttävät.

Ratsastuskoulussa oppii perusasiat oikein, koska auktoriteetti sanoo ja valvoo. Hevoset ovat myös lihavaan kotiponiin verrattuna turvallisia. Siellä myös näkee muita hevosista kiinnostuneita samanikäisiä, äidin tallissa kun näkee vain lähinnä aikuisia. Neljän ratsastustunnin jälkeen oma poni alkoi kiinnostaa ihan uudella tavalla. Tänään tämä ”yhteinen harrastuksemme” kiteytyi idylliseen äiti-tytär hetkeen omalla kotitallilla. Pienemmät jäivät isän kanssa.  Me Helgan kanssa kahdestaan laitoimme Pette-ponin kuntoon ja menimme pieneen maneesiimme, ajattelin että pienemmässä tilassa poni on helpompi hallita kun isolla ulkokentällä. Helga oli todella oppinut jo paljon. Poni antoi periksi ja jolkotteli ympäri maneesia.

Yhtäkkiä aura-auto (auraajalla tuskin oli minkäänlaista tietoa siitä, että kyseisessä rakennuksessa ratsastetaan) ajoi ohi ja linkosi tieltä lumet suoraan maneesin seinään. Poni otti lähdöt takakaarteessa ja ampaisi täyteen laukkaan. Tyttö horjahti ensin, mutta korjasi tasapainonsa ja pysyi kyydissä. Poni pysähtyi minun luokseni. Minä tärisin, Helga tärisi ja poni tärisi. Kaikki haukoimme henkeä hetken ja tilanne rauhoittui. Selvisimme säikähdyksellä, olin tytöstä todella ylpeä.

Kävimme läpi Helgan kanssa sitä mitä tapahtui. Ja sitä, että maailma ei olisi myöskään kaatunut, jos tyttö olisi pudonnut metrin korkuisen ponin selästä. Kertasimme taas sitä tarinaa, että äitikin putosi lapsena koko ajan ponien ja hevosten selästä. Kun olin pudonnut sata kertaa, lakkasin laskemasta. Muutama katkennut luu, pari aivotärähdystä ja vanhempien jatkuva huoli. Se oli itse oppimisen hinta. Sen takia Helga käy nyt ratsastuskoulussa. 

Kommentit (9)
  1. Hyvä teksti jälleen, menee ihon alle. Ihana pieni ponityttö! Ja paras mahdollinen harrastus, vaaroineen kaikkineen. Samaa olen käynyt läpi veljentytön kanssa, joka alkuun kävi ratsastuskoululla poneilla ja nyt meillä on vuokrasuokki. Meillä kyllä toisin päin, ponien kanssa aina sattui ja tapahtui, mutta suokki on pomminvarma. Hyvää uutta viikkoa!

  2. Hevoshulluna pikkulikkana olin onnesta soikeana kun pääsin naapurin ravureita harjailemaan. Ja ratsastamaan! Kymmenvuotias ilman satulaa, jaa mikä kypärä… Mutta mahtavaa muutamine muksahduksineen, vauhtia ja tilanteita.
    Hevosen ja heinän haju on ihana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *