Vaimo sisustajana – miehen näkökulma

Pitkään se on tätä kinunnut. Vaimo.
Haluaisi minun kertovan millaista on asua sisustusvimmaisen
puolisona. Aluksi vastustin jyrkästi. Sitten loivensin kantaani
hitusen. Siinä vaiheessa peli oli jo pelattu, tunnistin tilanteen
kokemuksesta. Vaimo oli vienyt tämän(kin) erän. Jotenkin kummasti
tuntuu saavan tahtonsa aina lävitse.
Mutta. Sain minäkin sovittua hieman
pelisääntöjä. Tämäkin opittu kokemuksen kautta, siitä lisää
tuonnempana. Sovimme, että minä kirjoitan postauksen näillä
ehdoilla:
  1. Vaimo ei saa lukea tekstiä
    ennakkoon
  2. Vaimo ei saa kommentoida tekstiä
    yhden (1) vuorokauden aikana julkaisusta
En oikeastaan tiedä miksi halusin
tuollaiset reunaehdot tälle kirjoitelmalle. Ehkä se tuntui siltä,
että sain olla päättämässä asiasta, jonka vaimo oli jo
puolestani päättänyt.
Vaimoni on tekijäihminen. Hän
touhottaa ennen kuin on miettinyt asiaa jokaiselta kantilta. Tämä
on varmasti syy miksi vaimoni saa aikaan asioita. Hän tekee ja
kokeilee. Hän tekee virheitä ja onnistuu. Hän tekee uudestaan ja
yrittää uudestaan. Saa aikaan asioita. Minä olen toisenlainen.
Tuumailen ja pohdiskelen. Ihailen vaimoni toimeliaisuutta.
Ihan vielä ei päästä sinne
sisustukseen asti. Tässähän innostuu kirjoitellessa, joten jaetaan
yksi muisto matkan varreltamme, joka mielestäni kuvaa vaimoani
persoonana. Olimme hankkimassa ensimmäistä autoamme. Menimme
ensimmäiseen autokauppaan → ei päästä koeajulle asti. Toinen
autokauppa, ensimmäinen koeaju. Vaimo päätti: tämä otetaan.
Siinä vaiheessa ehdin puolittaisilla lauseilla kysellä
mahdollisista tyyppiviosta, rahoituksesta ja
mitänäitänytonautonostoonliittyviä -kysymyksiä, mutta nimet
olivat jo paperissa. Oli muuten hyvä auto. Seat Ibiza, pizzataksi.
Arvostan kaunista kotia ja siisteyttä,
mutta olen yleensä liian laiska edesauttamaan kummankaan
toteutumisen puolesta. Mutta kun istuskelen taas yhden
pintaremontin/tavaroiden siirtelyn/tapetoinnin/maaluun jälkeen
olohuoneemme sohvalla, voin vain fiilistellä tuota touhupetteriä.
Olipa sillä taas silmää! Kelpaa miehen köllötellä ja katsella
uutta printtiä seinällä.
Sitten se asia johon lupasin tekstin
alussa palata tuonnempana. Se tuonnempi on nyt. Meillä on yksi
semivakiintunut malli sisustamisen/muutosten suhteen. Vaimo ehdottaa
jotakin uudistusta, yleensä melko radikaalia. Tyrmään idean. Vaimo
palaa asiaan vähän ajan päästä. Tyrmään idean hieman
löyhemmin. Vaimo palaa asiaan vähän ajan päästä. Hyväksyn
ehdotuksen sellaisenaan tai pienellä mausteella muutettuna. Kaikki
ovat tyytyväisiä.
En tiedä onnistuinko tekstissäni niin
kuin olin ajatellut – tämäkin on ajattelua, joka on vierasta
elämänkumppanilleni. Hän ei mieti onnistumisia tai epäonnistumisia
– hän tekee. Joten jätänpä minäkin tuollaisen turhan
pohdinnan. Käytetään mieluummin jäljellä olevat rivit
tärkeämpään, loppukaneetteihin.

Arvostan ja kunnioitan vaimoani
suuresti. Hän ei pelkää tehdä sitä, mitä me muut yleensä
pelkäämme: jahdata unelmiaan. Intohimonsa löytäminen, sen
toteuttaminen ja siinä tekemällä oppiminen. Voisiko sitä paremmin
itseään toteuttaa ja iloa muille tuottaa? Kyllä minäkin vielä
jonain päivänä. Kunhan ensin olen pohtinut asian jokaiselta
kantilta.
Kommentit (25)
  1. "Kyllä minäkin vielä jonain päivänä. Kunhan ensin olen pohtinut asian jokaiselta kantilta."
    Tämä taitaa olla se hauskin toiminto monessa parisuhteessa: toinen on kaasu ja toinen on jarru. Huomaan Maru tämän tekstin perusteella olevani kovin samanlainen kanssasi: menijä, tekijä ja tohottaja. Myös meiltä löytyy se toinenkin osapuoli: se joka kysyy ne järkevät kysymykset ja jarruttaa vähän. Yhdessä näistä elementeistä tulee yleensä aika toimiva combo! Hyvä kirjoitus ja hieno näkökulma sieltä sohvan toiselta laidalta, ehkä hiljaiseltakin pohdiskelijalta :).

  2. Jaana / Täällä asuu Onni!
    22.9.2015, 19:04

    Hahah 🙂 Olipa ihana kirjoitus, hyvä nuapurinmies!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *