Blogit
Lunni leipoo

Ruokaintoilijasta ruokabloggaajaksi

Joonas kirjoitteli hetki sitten hauskalla tyylillään postauksen siitä, miten hänestä tuli ruokabloggaaja, ja ajattelin nyt avata samaa aihetta omasta näkökulmastani. Vaikka Joonaksen ja minun blogit ovatkin ruokablogien skaalalla aivan eri päissä, allekirjoitan monet Joonaksen ajatukset täysin!

Vaikka blogeja kirjoitetaan nykyään aiheesta kuin aiheesta ja myös ruokablogeja on uskomaton määrä, saan vastailla usein blogiini liittyviin kysymyksiin ja kummasteluihin. Moni ihmettelee sitä, miten joku voi saada rahaa kakkuja leipomalla ja niitä kuvaamalla, mistä blogini nimi tulee ja miten ihmeessä olen alkanut kirjoittaa ruokablogia. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa vain viimeiseksi mainitusta asiasta, jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä ja rönsyilevä. Kirjoitin myös Maku-portaalin ensimmäisessä tekstissäni hieman aiheesta, ja taustoja voi käydä lukemassa lisää täältä.

Molemmissa yllä olevissa kuvissa näyttää siltä, että laiskottelisin, mutta itse asiassa bloggaan!

Olen aina tykännyt kaikesta ruokaan liittyvästä enkä vähiten syömisestä… Meillä kotona ruoalla on aina ollut erityinen merkitys, ja vaikka arkena työssäkäyvien vanhempien piti turvautua isovanhempien ja Saarioisten apuun, viikonloppuisin ruoka oli pääosassa. Teimme koko perheen kanssa yhdessä ruokaa lauantaisin, joten olen päässyt osallistumaan ruoanlaittoon jo pienestä asti. Kaikista eniten veri on vetänyt kuitenkin makeiden herkkujen suuntaan, ja pullanleivonta kiinnosti aina enemmän kuin ruoanlaitto. Nuoresta pitäen aloin hamstrata makeiden herkkujen reseptejä ja kävin mm. kirjastossa lainaamassa varmaan kaikki mahdolliset aiheeseen liittyvät kirjat.

Miten sitten päädyin kirjoittamaan ruokablogia? Kuinka sattuukin, leipomisen lisäksi olen aina rakastanut sekä valokuvaamista että kirjoittamista. Siihen aikaan kun innostuin toden teolla leipomisesta, joskus noin kymmenen vuotta sitten, suomalaisia leivonta- tai ruokablogeja ei juurikaan ollut, enkä tiennyt ulkomaalaisistakaan sen enempää. Jotenkin luonnostani halusin valokuvata tekemiäni herkkuja ja myös jakaa ohjeita tutuilleni, minkä vuoksi pistin kuvia ohjeineen jakoon tuttuni nettipalvelimelle (tällöin ei tiennyt yhtikäs mitään esimerkiksi Bloggerin olemassaolosta). Tämä oli nykyisen blogini esiaste, minkä jälkeen löysin muistaakseni Hellapoliisin ja Kinuskikissan blogit, joiden kirjoittajista molemmat ovat jo kovan luokan ruokablogiammattilaisia. Minulle avautui aivan uusi maailma – joku tekee samaa kuin minäkin, joskin hieman eri mittakaavassa. Siirryin Bloggeriin, ja hätäisesti keksitty blogin nimi Lunni leipoo sai seurata perässä. 

En siis aloittanut ruokablogin kirjoittamista bloggaamisen vuoksi, vaan blogini on vain itselleni mieluisten harrastusten yhdistämisen lopputulema. En ole ikinä ollut kovin tavoitteellinen bloggaaja tai hakenut kauheasti näkyvyyttä: olen vain tehnyt omaa juttuani, leiponut itselleni mieluisia juttuja ja pysynyt rehellisenä omalle maulleni. Vuosien varrella tyylini on kehittynyt itsestään pienten asiaankuuluvien harharetkien kautta siihen, mitä se on tänä päivänä, ja suosittelen samaa asennetta jokaiselle blogiharrastusta aloittavalle. Erilaisille, kirjoittajansa näköisille ruokablogeille on aina kysyntää!

Minulle on jo unelmien täyttymys saada blogata Maku-portaalissa: saan tehdä osaavassa porukassa sitä, mitä tekisin joka tapauksessa, vaikka blogillani ei olisi yhtäkään lukijaa. Myönnän välillä vieläkin unohtavani etten kirjoitakaan vain itselleni, ja hämmennys on joka kerralla yhtä suuri, kun saan kuulla jonkin tutun tai tutun tutun leiponeen minun ohjeillani. Välillä kaiken maailman upeita ruokablogeja lukiessa iskee pieni epätoivo ja tuskastuminen omaa blogia kohtaan (ilmiö tunnetaan myös nimellä blogikateus, kuuluu samaan sarjaan kuin valokuvakateus), mutta siinä vaiheessa käsken itseäni muistamaan oman opetukseni: ruokablogi on hyvä vain jos se on kirjoittajansa näköinen. Sinä päivänä, kun bloggaaminen ei enää lähde omasta innostani ja kiinnostuksestani hyvää ruokaa kohtaan, voin saman tien lopettaa. Eipä ole tässä muutamien vuosien aikana vielä tullut sellaista päivää!

Kannattaa mennä ruokabloggaajan kanssa syömään: joudut kestämään jättikameraa ja häpeilemätöntä kuvaamista ravintolassa kuin ravintolassa. Ruokasi saattaa myös jäähtyä, koska ruokabloggaaja kieltää sinua koskemasta annokseesi ennen kuvailusessioiden päättymistä!

Kommentit (4)

  1. Perinneruokaa Prkl

    Hienoa lukea tämänkin blogin taustoja. 🙂 Kaikki ”alkutarinat” ovat aina kiinnostavia kuulla.

  2. annamaria

    Perinneruokaa Prkl: Kiva kuulla, ehkä saadaan joskus lukea teidänkin taustoista lisää. : ))

  3. Emmio.

    Blogejasi pitkään seuranneena oli tosi mukava lukea tälläinen postaus. Blogit, joista ei ole tullut kirjoittajalleen pakkopullaa (eh heh, leivontablogista kun puhutaan) ovat aina piristävää luettavaa. 🙂 Kirjoittamisen, kokkaamisen ja kuvaamisen iloa sinulle jatkoonkin!

  4. annamaria

    Emmio: Hehee, kiva jos ei vaikuta sinullekaan pakkopullalta. 😀 Ja minä kiitän kovasti, toivottavasti jaksat vielä kauan seurata!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *