Blogit
Aurinko ja kuu

Milloin?

Nyt seuraa sensuroimatonta narinaa.

Milloin on sen aika, että voin lähteä tanssitunnille tai joogaan?
Milloin voisin lukea rauhassa kirjaa iltapäivällä vaikka edes puoli tuntia?
Milloin voin huoletta lähteä yksin vaikka vaan kävelylle, kun tekee mieli?
Miksi on niin uskomattoman vaikeaa ja suuren työn takana järjestää itselle aikaa?
”Kato, lähe vaan. Järjestä hoitaja.Kyllä sä pääset jos vaan tarpeeksi haluat.”
Lapset kauniissa rivissä katsoo kun äiti heittää treenikassin olalleen ja lähtee energisenä ja hyväntuulisena ovesta.
Isi häärää silläaikaa keittiössä kaikille ruokaa.
Iltaan mahtuu hienosti 2,5 tunnin tanssituntireissu.
Voi se niinkin mennä.
Mutta mitä jos:
Olen kolme kuukautta haaveillut tanssitunnille menosta.
Ystäväni on saanut minut rohkaistumaan.
Tanssitunnille lähteminen edellyttää paljon henkistä työskentelyä.
10 vuotta sitten lopetin ammattitasoisen tanssimisen kuin seinään.
Tänään kuudelta olisi tunti.Vuoden ensimmäinen.Pääsisin hyvin kärryille.
Sitä ennen pitää miehen ehtiä hoitaa asiansa ,
meidän pitää saada tyttö kotiin koulusta ja poika eskarista, viedä joulukuusi pihalle, ommella,
käydä viikonlopun syntymäpäiväjuhla -ostoksilla koska mies lähtee kiertueelle ja tulee juuri sopivasti kun juhlat alkavat sunnuntaina.
Ei paha.
Mutta sitten… koulun loputtua yhdeltä, tyttö soittaa ja toivoo pääsevänsä kaverinsa luokse toiselle puolelle kaupunkia.
2 minuutia aikaa tehdä päätös ja vastaan ”juu”.
Ajattelen, että ehdin hakea hänet kauppareissun jälkeen( ja olin juuri rohkaissut häntä kyläilemään kavereilla enemmän, kun hän kutsuisi heitä aina vaan meille).
Kauppaan lähtö venyykin monesta asiasta riippuen (ystävän kyläily,miehen asiat venyvät,pojan unohtuneet nimipäivät). En siis ehdikään kauppaan.
Pääkallo keli.Mies lähtee hakemaan tyttöä kaverilta, jotta ehdin tunnille.
Kehällä kolari, liikenne jumissa.
Matka kestää 1,5h.
En voi tietenkään lähteä ja jättää pikkupoikia kotiin.
Mies saapuu 15 minuuttia ennenkuin tunti alkaa.
Se siitä.Taas kerran.

Kommentit (0)

  1. Lissu

    Tutun oloista tekstià n 30 vuotta sitten. Nyt elàkkeellà, lasten ollessa aikusia ja omissa ympyròissààn voin tehdà ihan mità haluan, melkein. Joskus tuntuu jopa haikealta. Uskotko?

  2. aurinko ja kuu

    Lissu:
    Uskon!!Ja sillähän tässä porhalletaan, sillä ajatuksella, että tämä on rankkaa, mutta elämän rikkainta ja rakkainta aikaa, jota ei sellaisenaan saa koskaan takaisin.
    Mieheni vanhemmat muistuttavat alinomaan siitä, kuinka tätä meteliä ja menoa on ikävä -heillä nyt.

  3. KESÄN LAPSI

    Ihan samoissa fiiliksissä painii tämäkin äiti. En ole koskaan ollut sitkun -ihminen, mutta lasten myötä olen huomannut yhä useammin ajattelevani "sitkun lapset kasvaa" -ajatuksia. Sitkun -aika koittaa ehdin ehkä nukkua ja vaihtaa puhtaat vaatteet kotona. Suunnitelmia riittää ;O)
    Kaikki sympatiat sulle!!!!! Tunnen niin nuo tunteet.

  4. Anonyymi

    Miten haikea olo tuli narinastasi. Muistan tunteen… Mutta nyt minun poikaipana on Atlantin tuolla puolen ja minulla on omaa aikaa mutta ikävä on kamala ja löydän itseni selaamassa valokuva-albumia yhä uudelleen.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *