Blogit
Aurinko ja kuu

Kuopuksensa päiväkotiin jättävän äidin pohdintoja

Suljen päiväkodin oven ja kurkkua kuristaa.

Jalat kävelevät eteenpäin kohti autoa, kuin itsestään, vaikka oikeasti minun tekisi mieli juosta takaisin ja kaapata lapseni syliini. Vielä vuosi. Antakaa meille vielä vuosi…

Poikanen on 2 vuotta ja 8 kuukautta vanha. Kauhean pieni vielä.
Mutta hän on kolmas lapsi. Hän on kasvanut itseään huomattavasti isompien lasten ympäröimänä, saanut leikkiä heidän kanssaan ja oppinut joitain asioita aikaisemmin, kuin sisaruksensa.

Ennen päiväkotiin menoa pitää lapsen osata ilmaista itseään, se on meidän mottomme ja sopinut meidän perheen metaboliikkaan. Lapsen on tärkeä osata kertoa päiväkotitädille mitä haluaa ja sitten taas kotona mitä päivän aikana on tapahtunut. Päiväkodin tapahtumia on hyvä voida käydä kotona läpi.
Koko kesän Poikanen on toitottanut, että ”minä menen syssyllä päivätotiin, minun päivätotiin.”

Se on hänelle kauhean tärkeä asia.

Minä, äiti taas olen 38 -vuotias. Tehnyt kovasti uraa jo ennen lapsia ja sitten hurahtanut täysin osa-aika koti-äitiyteen. Ehdottomasti elämäni tärkeimmät 10 vuotta.
Vaikka olen kokoajan tehnyt töitä enemmän tai vähemmän, on koti ja lapset ollut aina etusijalla ja takaraivossa ajatus seuraavasta vauvasta.
Työni on onneksi freelancer työtä, joten voin itse määritellä milloin teen töitä ja milloin en. Toki se näkyy heti palkkapussissa, että hyvät ja huonot puolet siinäkin.

Nyt ei seuraavaa vauvaa enää tule.
Siinä ei olisi mitään järkeä. Järjellä pystyn sen järkeilemään ja se tuntuu hyvältä.

Keskimmäinen, toinen poikani aloittaa koulutaipaleensa. Siis tuplakriisin paikka.
Kouluun meno on tosin jo kerran koettu esikoisen kanssa ja tämä uusi ekaluokkalaisemme on kauhean varmoin ottein menossa kouluun.
Ihana, ihana pieni koululainen…
Nyt kaikki lapset astuvat kotoa ulos maailmaan.

Koko kesän olen käsitellyt tätä luopumista ja uuden alkua. Itkenyt ja ollut onnellinenkin.
Olen käynyt läpi tyhjyyden tunteen, identiteettikriisin ja irtautumisen.
Kokoajan olen kuitenkin tietoinen siitä, että uusi ihana elämänvaihe on edessä ja arki alkaa rullaamaan ja sitten se jo tuntuukin itsestäänselvältä.
Nyt alkaa elämänvaihe, jossa voin välillä keskittyä täysin rinnoin työni tekemiseen ja siinä kehityymiseen.
Voimavaroja ja aikaa vapautuu ehkä  lukemiseen,  opiskeluun, liikkumiseen ja ystäviin. Puhumattakaan parisuhteesta. Sehän on ollut kertakaikkiaan telakalla!

Pohdin, kelpaanko vielä ammattiini? Olenko muiden silmissä vain vanhentunut koti-äiti, jolla ei ole muita näkemyksiä, kuin vaippojen uutuusmallit?
Olenhan sentään muodin ja mainonnan alalla.
Puolet vaatekaapista pitää uudistaa. Tarvitsen suhteessa lisää töihin sopivia, itsetuntoa kohottavia asuja. Vanhimmat lököhousut ja kotipaidat olen karsinut jo kesällä suoraan roskikseen.
Tehnyt konkreettista uudistusta.
Laihduttaakin pitäisi.

Pyörin kotona, enkä osaa tehdä mitään.
Tyhjennän astianpesukoneen ja varon, etten vain kolistele liikaa, ettei lapsi herää päiväuniltaan, vaikka onkin päiväkodissa.
Niin, tilanne on kieltämättä outo.
Istun keittiössä ja juon kahvia, avaan tietokoneen ja päivitän Facebookiin: ”Nyt se jäi ensimmäistä kertaa sinne yksin, koko päiväksi! Itte halusi! Mitähän mä nyt sitten teen?”
Vastauksia satelee: ”nauti!”, ”Noni!”, ” sehän meni kivuttomasti.”

Alan tuntea ikävää. Kello on yksitoista.

Tajuan, etten muistanut kysyä moneltako päiväunet loppuvat ja välipala on syöty. Moneltako saan hakea lapseni, ettei päiväkodin rytmi mene sekaisin?
Yritin olla niin reipas jättäessäni lapsen. Hymyilin, olin touhukas ja iloinen. Heippasin lapsen lyhyellä halauksella ja lähdin. Mitään aikatuluja en muistanut kysyä. Enkä mitään muutakaan.
Pitää olla tarkka, etten vain mene kesken välipalan ja häiritse lapsia. Herkimmät kuulemma alkavat itkeä, kun pelkästään kuulevat sanan ”äiti”. Puhumattakaan siitä, kun joku lapsi haetaan aikaisemmin kuin muut. Kamalaa.
Mietin koska voin soittaa ja kysyä…. puoli kymmeneltä ovat ulkona, noin kahdeltatoista syövät, sitten päiväunille.
Soitan päiväkotiin heti. Minulle sanottiin, että saan soittaa jos haluan…
Selviää, että puoli kolme on hyvä aika hakea lapsi.
Puoli kolme! Siihen on ikuisuus ja sehän on melkein koko päivä!
Päiväkotitätien mielestä se on lyhyt päivä. Yhdeksästä puoli kolmeen. Pitkä päivä minusta. Ikuisuus.

Kahdelta olen jo valmiina lähtöön. Meiltä menee viisi minuutia päiväkodille.
Lähden viisitoista yli..
Tulen päiväkotiin liian aikaisin. Siellä vasta tuodaan välipalakärryä.
Odottelen pihalla, että saisin hakea lapseni… naurettavaa minusta, mutta alkuun hänen täytyy päästä rytmiin mukaan ja oppia talon tavat.
Sitten myöhemmin ei ole niin väliä.
Poikasen viikonloput alkavat jo torstai-iltaisin. Neljän päivän työviikko on 2,8 vuotiaalle ihan riittävä. Meillä on onnea, kun voimme töiden puolesta joustaa.

Päiväkodin Tinttien ryhmän ruokasalissa istuu kolmetoista 1-3 -vuotiasta. Wäinö istuu nätisti omalla paikallaan syöden makkaravoileipää. Tukka takussa unien jäljiltä ja poskilla maitoviikset.
Tyytyväisen oloinen, analysoin. Kun hän huomaa minut hän väläyttää vienon hymyn ja jatkaa rauhallisesti syömistään. Mitä?! Ei ryntää itkien luokseni ja takerru minuun hysteerisesti…
Kun saan hänet vihdoin syliini, kysyn, ”oliko hauska päivä?” ”oli”, ”tuliko ikävä?” ”ei”, hän vastaa. Olen ihan oikeasti onnellinen. Poikaseni puolesta.

Seuraava päivä on varmasti helpompi. Minulle.

Kommentit (0)

  1. Riikka

    Koskettava kirjoitus. Pala kurkussa jo mietin meidän kuopuksen hoitoon viemistä. Tuo "lapsen on osattava kommunikoida" -raja on oikein hyvä, itsellekin se olisi se ihanneikä viedä lapsi hoitoon mutta valitettavasti ainakin meidän perheessä realiteetit eli rahapula iskevät aikaisemmin vastaan ja luultavasti joudun viemään pienen tarhaan jo 1,5-2-vuotiaana:( En yhtään haluaisi mutta eipä tuolla kotiäiti"palkalla" vaan pärjää.

    Hienoa että teillä hoitoon meno sujui noin hyvin, varmaan oli lapsen kannalta oikea aika!

  2. aurinko ja kuu

    Riikka:
    Juuripa, koen olevamme onnekkaita, että ollaan voitu pitää lapset kotona näinkin pitkään. Realiteetithan ne täälläkin. Ja kyllähän kaksi vuotiaskin jo paljon osaa kertoa.Perhepäivähoitokin on tosi hyvä vaihtoehto, jos sattuu, että alueella on tarjontaa. Meillä vanhemmat aloitti siellä.
    Poikanen laitettiin suoraan päiväkotiin, koska päästiin jo tuttuun ja mahtavan mukavaan lähipäiväkotiin.

  3. Tiikerinlilja

    Blogissani on tunnustus sinulle. 🙂

  4. Homssu

    Juu, minäkin haluan kommentoida. lapsen voi hakea päiväkodista koska vain, se ei saa sekoittaa mitään päiväkodin rutiineja. Päiväkotiin saa soittaa niin usein kun kokee tarpeelliseksi. ja vapaapäiviä voi aina pitää jos tuntuu siltä ja jos unohtaa ilmoittaa, kyllä ne huomaa päiväkodissa huomaa että ette tulleet tai soittaa perään.
    Se on palvelua josta maksat, kyseessä on sinun lapsi.

    Okei resurssi pula pakottaa tiettyihin ikäviin asioihin, mutta muista työntekijöiden on osattava myös hyvää asiakaspalvelua.

    🙂
    ja jos tulet kesken päikkäreiden, pitäisi hyvän päiväkodin työntekijän käydä nätisti lapsi herättämässä tai antaa hakijan mennä hiljaa herättämään.
    ja kyllä minunkin urani aikana on hakemaan tulleita vanhempia kutsuttu mukaan välipalalle tai jopa lounaalle, ei kaupunki siihen kaadu. 🙂

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *