Mamman marraskuunkaktus

sp_marraskuunkaktus

Kateudensekaisella ihastuksella suhtaudun heihin, joilla on mystinen taito saada viherkasvit kukoistamaan vuodenaikaan katsomatta ilmasto-olosuhteissamme. Siis todella kukoistamaan, ei vain selviytymään hajamielisestä kastelusta toiseen, satunnaisesti toimitetusta mullanvaihdosta, lämpöpatterin tohotuksesta ja ikkunanraosta käyvästä viimasta ja vedosta. Miten he saavat viidakon rehottamaan ikkunanlaudallaan, mutta meidän huushollissamme helppohoitoisimmaksi ja vaatimattomaksi mainittu onneton juorukin heittää lopulta henkensä aikansa kituutettuaan? Vaikka turhaan tässä sitä kyselen, kyllähän se vastaus on tiedossa, vaan eipä huvittaisi tunnustaa: hoito, tai siis sen puute on viherkasvini siihen onnettomaan jamaan saattanut. Mutta eipä ole suunniteltu suomalaista olohuonetta keskitalvella sademetsän kasvien elinympäristöksi, ja se olkoon tämänhetkinen selitykseni.

Yksi ylpeyden aihe olohuoneessani kuitenkin rehottaa, ja sen menestys kertoo enemmän kasvin sitkeydestä kuin minun taidoistani viherkasvien ihmeellisessä maailmassa. Kyseessä on lehtikaktus, jota myös marraskuunkaktukseksi kutsutaan.

Tämän yksilön tarina on mielenkiintoinen, ja ansaitsee siis tulla kerrotuksi. Äitini sai sen aikoinaan jonkun joulukukka-asetelman mukana, ja kasvatteli siitä sitten vuosien saatossa muhkean pensaan, jonka elinvoimaa taivastelin aina lapsuudenkodissa käydessäni.

Äitihän oli tietysti juuri niitä ihmisiä, joilta onnistui tuo viherkasvihommelikin, kaikki vain yltyi rehottamaan hänen hellässä huomassaan. Kun äiti siirtyi hoitamaan taivaallista puutarhaa  kaksitoista vuotta sitten, kotitalo jäi kuukausiksi tyhjilleen, ja jättimäinen kaktus sai jäädä niille sijoilleen, kun ei kukaan sitä hirvinnyt siirtämäänkään lähteä. Vuoden päivät se ehti olla kaikkiaan hoidotta, kunnes päätin, että moinen sitkeys on palkittava, ja kasvin oli saatava uusi mahdollisuus. Niinpä se siirtyi minun huusholliini, ja ilmeisesti yksinäiset kuukaudet olivat karaisseet kaktusparan siinä määrin, ettei edes minun puolihuolimaton hoitoni ole saanut sitä hengiltä tähän päivään mennessä.

Nyt tosin vähän huolettaa. Osa kasvista on tuoreen vihreän napakka, mutta osalla on selvästi hätä. Kaktus tuntuu harvenevan uhkaavasti. Paksut varret rapisevat paperisen onttoina, ja lehdet niiden päässä riippuvat. On kasteltu ja jätetty kastelematta, mutta ei muutosta tilanteeseen. Olisiko jollain neuvoa kaktuksen pelastamiseksi?

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Upea on kaktuksesi ja sitkeä, kuten onneksi ne yleensä ovatkin. Joskus tuntuu, että juurikin hoitamattomuus herättää ne kukkaan ja liiallinen hoito koituu kohtaloksi. Hoito-ohjeita en osaa antaa, noin minullakin käy: osa vihertää ja voi hyvin, osa kuivuu ja muuttuu ontoksi. Omani on elossa, varmaan suurin kiitos kuuluu kesälle. Kaktukseni vietti kesän ulkona ja muistin tuoda sen sisälle ennen pakkasia, kiitosena tietenkin kukinta. Harrastan kukkieni kanssa suihkupäiviä, luulen että ne tykkäävät yhteisestä harrastuksestamme. Vien huoneellisen kerrallaan suihkuun joko kantaen tai ison kukan alla olevan ’rollaattorin’ avulla. Kasvi saa ihmeesti voimaa, kun pöly huuhtoutuu viemäriin ja suihkutan vielä lisäksi mäntysuopaliuosta lehtiin, niin niistä tulee kauniin kiiltävät. Joku aika sitten postasinkin yhdestä suihkureissusta.

    Mukavaa puuhastella sisäkukkien kanssa ja pitää multatuntuma, ja tuo suihkuttelu – en tiedä onko siitä hyötyä, mutta kun lapset ovat jo maailmalla niin täytyy paapoa isännän ja kissojen lisäksi kukkia!

    • 1.1

      sonja sanoo

      Niinpä niin, uloshan se olisi pitänyt kärrätä kesäksi, mutta jotenkin se taas jäi! Kiitos vinkeistä, kokeilen heti niitä, josko kaktus piristyisi. Ehkä sitä on tullut hoidettua tosiaan hieman liikaa hoivavietissä. 🙂 Se kun on muisto äidistä, niin tuntuu kamalalta nähdä sen voivan kehnosti. Mutta ehkä reilu suihkutus, ja sen jälkeen unohdan turhan hyysäyksen. :))

  2. 2

    voikukka sanoo

    Täällä myös yksi, jonka vähäiset viherkasvit juuri ja juuri selviytyvät, jos sitäkään. Marraskuunkaktus, posliiniköynnös ja traakkipuu ovat ainoat, jotka minun ”hoidossani” eivät ole kuolleet. Kaktus ja posliiniköynnös eivät tosin ole edes meillä kotona, joten ne joutuvat tulemaan toimeen lähes itsekseen. Kaktuksia oli kaksi, mutta toinen kuivui pois tuolla kuvailemallasi tavalla. En silti halua pelotella kokemuksellani, minun kaktukseni oli alunperinkin pieni ja vaivainen. Oli jo yhtenä syksynä kärsinyt liian pitkään jatkuneesta ulkoilusta. Ei sitä sitkeinkään mitä vain kestä.

    Mitähän taikuuksia tuo vanhakansa tekee viherkasviensa kanssa. Anoppini ei ole omien puheidensa mukaan viherpeukalo, mutta niin vain hänen kasvinsa ovat reheviä ja hyvinvoivia. Olen saanut selville vain sen, että hän kastelee tunnollisen säännöllisesti. Nykyään hän ei lannoita, senkin tiedän. Mutta mitä muuta hän tekee… jotain muutakin siinä on oltava… 🙂

    • 2.1

      sonja sanoo

      Niinpä niin, toisilla on salattua tietoa… Äiti sai melkein minkä tahansa kasvamaan, millä ihmeellä hän oikein sen teki? Luulen, että riittävä suihkuttelu oli yhtenä syynä, ja ehkä mammalla oli vielä joku muukin kikka hihassaan. Pahus, ettei tullut pyydetyksi sitä perinnöksi. Toivottavasti kaktukselle ei käy köpelösti, mitä äitikin miettisi pilven päällä katsellessaan! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *