Puutarhalukemista

sp_puutarhalukemista1

Puutarhakaipuussaan kiemurtelevan viherpeukalon mullantonkimistuskaa helpottaa erinomaisesti kirja, jonka luen vähintään kerran vuodessa.

”Puutarhamies on aivan varmasti muodostunut kulttuurin vaikutuksesta eikä luonnollisen valinnan tietä. Jos hän olisi kehittynyt luonnon mukaan, näyttäisi hän vallan toisenlaiselta. Hänen jalkansa olisivat kuin koppakuoriaisella, ettei hänen tarvitsisi istua kyykkysillään. Siten hänellä olisi siivet, osittain kauneussyistä, osittain sen takia, että voisi kohottautua penkkiensä yläpuolelle. Semmoisella, joka ei ole tätä kokenut, ei ole aavistustakaan siitä, kuinka jalat saattavat olla ihmisen tiellä, kun ei ole paikkaa missä seistä; kuinka tarpeettoman pitkät ne ovat, jos ne täytyy taittaa alleen, jotta voisi sormillaan kaivella maata: ja kuinka naurettavan lyhyet ne ovat, kun täytyy ulottua penkin toiselle laidalle tallaamatta Pyrethrum- tai akileijaryhmää”.

sp_puutarhalukemista2

Laittamattomasti sanottu. Lainaus on tšekkilaisen Karel Čapekin kirjasta ”Puutarhurin vuosi”. Se on riemastuttava kuvaus puutarhan vuodenkulusta kuukausi kuukaudelta, ja sen sivuilta tunnistaa itsensä varmasti harrastaja jos toinenkin. Kirjan kuukausien puuhat ovat hieman suomalaisesta poikkeava, tsekkiläinen kevät kun alkaa aikaisemmin ja syksy myöhemmin. Mutta periaatteessa puutarhan tehtävät ja toimet ovat samanlaiset, ja vuodenkulun soveltaa helposti suomalaisille leveysasteille.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1929, mutta mikäs näissä perusasioissa muuttuisi! Čapek taistelee samojen pulmien kanssa kuin nykypäivänkin puutarhaharrastaja, ja tuskailee yhtä lailla kastelun, rikkaruohojen ja tuholaisten kanssa kuin kuka tahansa puutarhaan hurahtanut. Hän pähkäilee meille kaikille niin tutun tilanpuutteen ja valinnanvaikeuden kanssa, ja kertoo kaikestä värikkäin sanakääntein ja hulvattoman hauskasti. Kirjassa kasteluletkukin saa inhimillisiä piirteitä, ja tekstistä paistaa jonkinlainen ankara hellyys puutarhaa, luontoa ja puutarhaan hurahtaneita kohtaan. Sanankäyttö on aikaan liittyen viehättävän vanhahtavaa, ja suomalaisista vertaisin sitä lähinnä Aapelin ja Veikko Huovisen tarkkanäköisiin ja nerokkaisiin teksteihin. Hauska sarjakuvamainen kuvitus on kirjailijan veljen käsialaa.

sp_puutarhalukemista3

”Puutarhurin vuosi” on hyvää luettavaa,vaikkei puutarhanhoitoa harrastaisikaan, mutta löytäähän puutarhaintoilija siitä tietysti ihan omanlaisiaan hauskuuksia. Hyvä lahjavinkki, nythän on hyvää aikaa kirjojen lukemiseen, kun puutarhahommiin ei vielä pääse. Ja lukutoukka on niitä harvoja puutarhaankin tervetulleita toukkia.

P.S. Lainaus oli kirjan ensimmäisestä painoksesta. Toista painosta on saatavilla, ja käännös on ilmeisesti hieman modernimpaa tekstiä.

Suolaista tarjottavaa yllätysvieraille

sp_suolaista-tarjottavaa3

Usein joulun seutuun ja yllätysvieraiden piipahtaessa yhtäkkiä kylään tarvitaan nopeasti jotain pientä suolaista purtavaa. Pikkujouluna ja vaikka uudenvuoden aattona helposti ja nopeasti syntyvät tarjottavat ovat kullan arvoisia, ja sellaisia ovat nämä nopeat piiraset, joita on helppo soveltaa.

sp_suolaista-tarjottavaa2

Kasvis-vuohenjuustopiiraset

Laatikko lehtitaikinalevyjä
Pötkö vuohenjuustoa (n. 200 g)
10 aurinkokuivattua tomaattia paloiteltuna
Balsamicomarinoitua sipulia
1 iso paprika siivutettuna ja grillattuna (tai pannulla paistettuna)
15 oliivia paloiteltuna
Kananmunaa voiteluun

Sulata lehtitaikilevyt pakkauksen ohjeen mukaan. Kauli levyt hieman isommiksi, ja jaa jokainen kolmeen osaan.
Paista tai grillaa paprika, valmista balsamicosipulit ohjeen mukaan. Paloittele oliivit ja aurinkokuivatut tomaatit. Viipaloi juusto n. sentin paksuiseksi.
Lado päälle täytteet tasaisesti, älä täytä liikaa. Täytteissä on vahva maku, joten piiraiden ei tarvitse peittyä niihin.
Voitele reunat munalla, ja paista piiraita 200 asteessa n. 15 minuuttia tai kunnes reunat ovat kullanruskeat.
Piiraat maistuvat parhailta hieman jäähtyneinä, ja ovat valtavan hyviä kylminäkin, jopa seuraavana päivänä.
Jos kotona ei satu olemaan vuohenjuustoa vieraiden yllättäessä, muukin käy, esim. fetajuusto tai mozzarella. Kasviksista jonkun voi jättää poiskin ja laittaa vähän enemmän muita.

sp_suolaista-tarjottavaa1

Balsamicomarinoidut punasipulit

3 punasipulia
1 valkosipulinkynsi
2 rkl öljyä
1 rkl hunajaa
½ tl suolaa
1 tl kuivattuja yrttejä (timjamia, rosmariinia ym. mielesi mukaan)
Mustapippuria
½ dl balsamicoviinietikkaa

Kuori ja lohko sipulit n. sentin paksuisiksi. Kuullota sipuli läpikuultavaksi öljyssä pannussa, älä ruskista. Lisää valkosipuli silputtuna, ja kuullota hetki.
Lisää loput ainekset ja kiehauta seosta sen verran, että liemi keittyy hieman kasaan. Kaada sipulit ja liemi tölkkiin, anna jäähtyä ja säilytä jääkaapissa.

Mamman marraskuunkaktus

sp_marraskuunkaktus

Kateudensekaisella ihastuksella suhtaudun heihin, joilla on mystinen taito saada viherkasvit kukoistamaan vuodenaikaan katsomatta ilmasto-olosuhteissamme. Siis todella kukoistamaan, ei vain selviytymään hajamielisestä kastelusta toiseen, satunnaisesti toimitetusta mullanvaihdosta, lämpöpatterin tohotuksesta ja ikkunanraosta käyvästä viimasta ja vedosta. Miten he saavat viidakon rehottamaan ikkunanlaudallaan, mutta meidän huushollissamme helppohoitoisimmaksi ja vaatimattomaksi mainittu onneton juorukin heittää lopulta henkensä aikansa kituutettuaan? Vaikka turhaan tässä sitä kyselen, kyllähän se vastaus on tiedossa, vaan eipä huvittaisi tunnustaa: hoito, tai siis sen puute on viherkasvini siihen onnettomaan jamaan saattanut. Mutta eipä ole suunniteltu suomalaista olohuonetta keskitalvella sademetsän kasvien elinympäristöksi, ja se olkoon tämänhetkinen selitykseni.

Yksi ylpeyden aihe olohuoneessani kuitenkin rehottaa, ja sen menestys kertoo enemmän kasvin sitkeydestä kuin minun taidoistani viherkasvien ihmeellisessä maailmassa. Kyseessä on lehtikaktus, jota myös marraskuunkaktukseksi kutsutaan.

Tämän yksilön tarina on mielenkiintoinen, ja ansaitsee siis tulla kerrotuksi. Äitini sai sen aikoinaan jonkun joulukukka-asetelman mukana, ja kasvatteli siitä sitten vuosien saatossa muhkean pensaan, jonka elinvoimaa taivastelin aina lapsuudenkodissa käydessäni.

Äitihän oli tietysti juuri niitä ihmisiä, joilta onnistui tuo viherkasvihommelikin, kaikki vain yltyi rehottamaan hänen hellässä huomassaan. Kun äiti siirtyi hoitamaan taivaallista puutarhaa  kaksitoista vuotta sitten, kotitalo jäi kuukausiksi tyhjilleen, ja jättimäinen kaktus sai jäädä niille sijoilleen, kun ei kukaan sitä hirvinnyt siirtämäänkään lähteä. Vuoden päivät se ehti olla kaikkiaan hoidotta, kunnes päätin, että moinen sitkeys on palkittava, ja kasvin oli saatava uusi mahdollisuus. Niinpä se siirtyi minun huusholliini, ja ilmeisesti yksinäiset kuukaudet olivat karaisseet kaktusparan siinä määrin, ettei edes minun puolihuolimaton hoitoni ole saanut sitä hengiltä tähän päivään mennessä.

Nyt tosin vähän huolettaa. Osa kasvista on tuoreen vihreän napakka, mutta osalla on selvästi hätä. Kaktus tuntuu harvenevan uhkaavasti. Paksut varret rapisevat paperisen onttoina, ja lehdet niiden päässä riippuvat. On kasteltu ja jätetty kastelematta, mutta ei muutosta tilanteeseen. Olisiko jollain neuvoa kaktuksen pelastamiseksi?