TEHTÄVISTÄNI TÄRKEIN

 

ÄITIENPÄIVÄ_IMG_3249

 

Tehtävistäni tärkein on…
…pitää kädestä.
…kuiskata korvaan kannustavia sanoja.
…rutistaa, kun asiat harmittavat.
…kertoa että olet kaunis ja taitava.
…nauraa kanssasi aina kun sinua naurattaa.
…olla läsnä.

Siinäpä tehtävää kerrakseen.

Kiitos, että saan viettää äitienpäivää äitinä.
Se on uskomaton etuoikeus.

 


 

Mother’s day.


 

seuraa – follow
FACEBOOKISSABLOGLOVINISSAINSTAGRAMISSA

 

JA NIIN KAIKKI TAAS MUUTTUI

 

020717IMG_8866

 

020717IMG_8918

 

020717IMG_8948

 

020717IMG_8908

 

  020717IMG_8927

 

Kirjoitin melkolailla tasan vuosi sitten muutoksesta.
Olin juuri jäänyt äitiysvapaalle enkä oikein tiennyt,
mitä olisi edessä ja millaiseksi arki olisi
muodostumassa. Sen tiesin, että elämä muuttuisi.
Taas pöydällä on magnolian oksa, ja taas minä
kirjoitan muutoksesta. Ja kuten silloin,
nytkin kaikki tuntuu hieman jännittävältä.
Olen nimittäin palannut tällä viikolla töihin.

Paluu jännitti ennalta, mutta heti ensimmäisestä
päivästä lähtien olo tuntui töissä hyvin
luontevalta. Toki osa työn yksityiskohdista
oli muuttunut ja osan olin myös unohtanut,
mutta näin kolmantena työpäivänä kaikki
alkaa tuntua jo täysin tutulta ja asiat
tulevat selkärangasta.

Pojan jättäminen kotiin on ollut helppoa,
sillä hänellä on seuranaan maailman paras isä.
Nautin itsekin siitä, että miehellä on
mahdollisuus viettää pojan kanssa aikaa ja
olla jonkin aikaa poissa työkuvioista.
Suomen valtio on hoitanut tämän asian hyvin.
Ja pojat tietysti viihtyvät mainiosti keskenään.
Nappula ei ole itkenyt perääni eikä liioin
liimautunut kylkeeni palatessani kotiin.
Pusutelua ja halailua on kyllä ollut sekä
aamulla että illalla, ja olemme molemmat
tankanneet niin läheisyyttä.

Vanhemmuus tietysti opettaa ihmiselle paljon
itsestä. Tämän ohella äitiysvapaa opetti
minulle konreettisesti yhden asian:
Olen ihminen, joka kaipaa älyllistä
sisältöä arkeensa, kunnianhimoista
ponnistelua sekä sosiaalista kanssakäymistä.
Äitiys on elämäni tärkein asia, mutta
ollakseni paras oma itseni tarvitsen
arkeeni myös yllä olevia asioita.

Magnolian oksa on ollut maljakossa
muuten jo viikon päivät, mutta kukat
eivät aukea. Mikähän avuksi?
Onko lukijoissa ketään, joka osaisi
neuvoa, mitä tehdä, jotta oksa
pääsisi täyteen loistoonsa?

 


 

Everything is changing again.
I returned to work and I just love it.
The boy is at home with his dad and
the situation is a win-win-win.

I hope the magnolia is going to open
it’s flowers soon.

 


 

seuraa – follow
FACEBOOKISSABLOGLOVINISSAINSTAGRAMISSA

 

ÄITI ON NYT VÄHÄN YKSIN

 

070516IMG_2901

 

070516IMG_2878

 

070516IMG_2974

 

070516IMG_2880

 

070516IMG_2969

 

070516IMG_2971

 

Tämä on blogi sisustuksesta, ei äitiydestä.
Mutta koska äitiys on käsillä olevan vauvavuoden myötä
keskeisin asia elämässäni, en millään voi olla sivuamatta
sitä myös täällä.

Nappula täyttää muutaman päivän päästä puoli vuotta.
Tämän postauksen kuvat on otettu kolme kuukautta sitten.
Ne ovat jääneet julkaisematta, koska en ole saanut
täällä sanottua sitä, mitä olen äitiydestä halunnut sanoa.
Tällä viikolla tähän mielessäni pyörineeseen aiheeseen tarttui
kuitenkin myös Helsingin Sanomat. Lehti kyseli vanhempien
kokemuksia siitä, ovatko he tunteneet olonsa yksinäisiksi
pienen vauvan kanssa, tai ovatko entiset kaverit kaikonneet.
Enkä voi millään vastata kysymykseen kieltävästi.

Nappula on käsittämättömän aurinkoinen, sisukas, eläväinen
kaunis, helppo, kiehtova ja kaikin puolin täydellinen vauva.
En ole kokenut vauvan hoidossa oikeastaan minkäänlaisia ongelmia.
Joinain päivinä vauvalla takkuaa joko syöminen tai nukkuminen,
mutta pian nekin hommat taas rullaavat ja arki etenee.
Nappula oppii koko ajan uutta ja hänen hoitamisensa sujuu
juuri niin kuin oletinkin – neuvokkailta ja maalaisjärkeä
omaavilta ihmisiltä hyvin mutkattomasti. Päivät täyttyvät
suunnattomista onnen tunteen aalloista, kun vain katsonkin
vauvan hymyileviä kasvoja. Ja hänhän hymyilee käytännössä
koko ajan. Mutta se, mikä vetää ihmisen solmuun ja raahaa
sankkaa sumua arjen ylle ei olekaan tuo meille täydellinen
lapsi, vaan muilta osin kovin ontoksi muuttunut arki.

Olin jo ennen äitiysvapaatani huolissani yhtälöstä:
Erittäin hektistä työtään suunnattomasti rakastava,
ihmisten ja työn johtamisesta nauttiva, laajan ystäväpiirin ja
kunnianhimoiset harrastukset omaava, suulas ja sosiaalinen
kolmekymppinen nainen riuhtaistaan kotiin ja käsketään
keksimään arki uudelleen. Yksin. Tai oikeastaan kaksin,
mutta kun seurustelu arjen toisen osapuolen kanssa
koostuu ensi kuukaudet lähinnä lelun heiluttelusta
pienten kasvojen yläpuolella, tiedätte varmaan mitä
tarkoitan. Ensimmäiset kuukaudet sitä keksii paljonkin
tekemistä. Jos arjen opettelu vauvan kanssa ei riitä,
voi vaikka ostaa asunnon ja remontoida sen itse omin käsin.
Kuten me teimme. Senkin jälkeen löytyy kyllä jonkin aikaa
kaikenlaista puuhaa vauva-arjen rikastuttamiseksi, mutta
ennen pitkää kaikki puuhastelut on puuhasteltu. Sitten kaikki
pysähtyy. Sitä istuu kotona vauva sylissä aamuisin ja
miettii, mitä ihmettä tänään teen. Kun omenat on kerätty
ja hillottu, kaapit järjestetty, internet luettu, koirat huollettu,
laskut maksettu, ja kun ei edes keksi mitään, mitä kaupasta
pitäisi hakea, ei vain ihmisellä ole vauvan hoidon lisäksi enää
muuta virkaa. Mitäpä jos tapaisi ystäviä? Mutta minnekäs
he ovatkaan ympäriltä kaikonneet? No töihinsä. Tai sitten
on käynyt niin, kuten monilla tuoreilla vanhemmilla: ystävät
ovat todenneet mielessään, ettei niitä vauvallisia minnekään
kannata pyytää, kun eivät ne varmaan pääse. Meillä on
äärimmäisen onnekas tilanne hoitoavun suhteen, sillä äitini
asuu aivan lähellä ja tulee auliisti poikaa hoitamaan. Pääsisin
lähtemään omiin menoihini käytännössä milloin tahansa,
mutta kun menoja ei liiemmin ole.
Joidenkin ystävien kanssa välit saattavat tuoreilla vanhemmilla
myös aidosti väljähtyä. Tähän voi olla useita syitä. Esimerkiksi se,
etteivät  kaverit  ole lainkaan kiinnostuneita vauvajutuista – ja se on
heidän täysi oikeutensa. Ei kaikkia kuolaava pieni ihme
kiinnosta yhtään. Surullisempi syy välien väljähtämiseen voi
myös olla se, että monella ystävällä saattaa itsellään olla
toteutumaton vauvatoive, jonka rinnalla toisen vauva-auvo tuntuu
satuttavalta. Sekin – ja se etenkin – on hyvin ymmärrettävää.

Arkipäivisin minulle käy helposti
niin, että ainoat ihmiset, joiden kanssa olen kasvotusten
tekemisissä, ovat avomies ja Alepan kassa. Miehen kanssa
keskustelu liikkuu vaipanvaihdon ja D-vitamiinitippojen
ympärillä, Alepan kassalle sanon ”hei” ja ”kiitos”.
Varsinaista seurapiirielämää. Ei ihme, jos tuore äiti istuu
kotona ja tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan
aiemmin. Niin minäkin olen useasti tuntenut.
Avainasemassa on kuitenkin aina äiti itse. Vaikka tuntuu
siltä, ettei yksinkertaisesti keksi mitään mielekästä
tekemistä kodin ulkopuolella tai saa kenestäkään aikuisesta
seuraa, pitää  rohkeasti avata suu. Asiaa mielessäni tällä
viikolla pohdittuani, kysyin uusilta äitiystäviltäni, onko
heillä yksinäisyyden tai toimettomuuden tunteita.
Ja voitte kuvitella, että yhdyimme kaikki samaan kuoroon.
Tästä poikikin yhdessä mietittynä lista paikkoja ja harrastuksia,
jonne  vauvan kanssa voi mennä, yhteisiä tapaamisia ja jopa
ideoita yhteisiin projekteihin. Eläköön avoimuus!

Joten yksinäisyydestä kärsivä äiti: kerro fiiliksistä muille.
Mene rohkeasti seuraan, ota selvää lähiympäristön
vauvakahviloista ja perhevalmennuksen kokoontumisista,
niin typeriltä kuin ne saattaisivatkin tuntua. Kysele
tutuilta vauvaperheiltä Facebook-yhteisöistä. Ylipäätään
avaa suusi yksinäisyydestä. Se on ainoa tapa muuttaa suuntaa.

Tuoreiden vanhempien läheinen: vauvaa hoitavat eivät
tarvitse neuvoja, he tarvitsevat tukea. Kanssaihmiset tuntuvat
usein luulevan, että vauvaperheen tukemista on antaa
triviaaleja kasvatusneuvoja kolmekymppisille, koulutetuille ja
osaaville ihmisille. Takaan, että tuore vanhempi tietää
muutenkin, ettei vauvaa  kannata pitää suorassa
auringonpaahteessa, että tuttipullot pitää sitten pestä hyvin,
tai että talvella tarvitaan sitten pipoa. Vanhemmuuden
tukeminen ei ole triviaalien neuvojen jakamista, vaan ihan
jotain muuta. Se on kysymistä, miten jaksat tänään, oletko
nukkunut, haluaisitko lähteä yhdessä ulos kävelylle tai
syömään,  tai tulenko joku päivä ihan vain teille katsomaan
kanssasi illalla telkkaria. Näistä kysymyksistä kiitän
omia läheisiäni sydämeni pohjasta.
Yksinäisyyttä vastaan taistellaan vain yhdessä.

Jos sinä olet vanhempi, onko sinulla kokemuksia
yksinäisyydestä? Jos ei huvita jäättää kommenttia, kokemuksistasi
voit kirjoittaa myös Helsingin Sanomille osoitteeseen torstai@hs.fi.

PS. Aavistelen jo, että tämä postaus – kuten kaikki vanhemmuuteen
liittyvät kannanotot – saattaa poikia ikäviä kommentteja.
Eli helpotetaan meitä kaikkia: jos ajattelit kommentoida
ikävään tai viisastelevaan sävyyn, tee se mieluummin
vauva.fi-sivuston palstoilla, älä täällä.

 


 

seuraa – follow
FACEBOOKISSABLOGLOVINISSAINSTAGRAMISSA