ÄITI ON NYT VÄHÄN YKSIN

 

070516IMG_2901

 

070516IMG_2878

 

070516IMG_2974

 

070516IMG_2880

 

070516IMG_2969

 

070516IMG_2971

 

Tämä on blogi sisustuksesta, ei äitiydestä.
Mutta koska äitiys on käsillä olevan vauvavuoden myötä
keskeisin asia elämässäni, en millään voi olla sivuamatta
sitä myös täällä.

Nappula täyttää muutaman päivän päästä puoli vuotta.
Tämän postauksen kuvat on otettu kolme kuukautta sitten.
Ne ovat jääneet julkaisematta, koska en ole saanut
täällä sanottua sitä, mitä olen äitiydestä halunnut sanoa.
Tällä viikolla tähän mielessäni pyörineeseen aiheeseen tarttui
kuitenkin myös Helsingin Sanomat. Lehti kyseli vanhempien
kokemuksia siitä, ovatko he tunteneet olonsa yksinäisiksi
pienen vauvan kanssa, tai ovatko entiset kaverit kaikonneet.
Enkä voi millään vastata kysymykseen kieltävästi.

Nappula on käsittämättömän aurinkoinen, sisukas, eläväinen
kaunis, helppo, kiehtova ja kaikin puolin täydellinen vauva.
En ole kokenut vauvan hoidossa oikeastaan minkäänlaisia ongelmia.
Joinain päivinä vauvalla takkuaa joko syöminen tai nukkuminen,
mutta pian nekin hommat taas rullaavat ja arki etenee.
Nappula oppii koko ajan uutta ja hänen hoitamisensa sujuu
juuri niin kuin oletinkin – neuvokkailta ja maalaisjärkeä
omaavilta ihmisiltä hyvin mutkattomasti. Päivät täyttyvät
suunnattomista onnen tunteen aalloista, kun vain katsonkin
vauvan hymyileviä kasvoja. Ja hänhän hymyilee käytännössä
koko ajan. Mutta se, mikä vetää ihmisen solmuun ja raahaa
sankkaa sumua arjen ylle ei olekaan tuo meille täydellinen
lapsi, vaan muilta osin kovin ontoksi muuttunut arki.

Olin jo ennen äitiysvapaatani huolissani yhtälöstä:
Erittäin hektistä työtään suunnattomasti rakastava,
ihmisten ja työn johtamisesta nauttiva, laajan ystäväpiirin ja
kunnianhimoiset harrastukset omaava, suulas ja sosiaalinen
kolmekymppinen nainen riuhtaistaan kotiin ja käsketään
keksimään arki uudelleen. Yksin. Tai oikeastaan kaksin,
mutta kun seurustelu arjen toisen osapuolen kanssa
koostuu ensi kuukaudet lähinnä lelun heiluttelusta
pienten kasvojen yläpuolella, tiedätte varmaan mitä
tarkoitan. Ensimmäiset kuukaudet sitä keksii paljonkin
tekemistä. Jos arjen opettelu vauvan kanssa ei riitä,
voi vaikka ostaa asunnon ja remontoida sen itse omin käsin.
Kuten me teimme. Senkin jälkeen löytyy kyllä jonkin aikaa
kaikenlaista puuhaa vauva-arjen rikastuttamiseksi, mutta
ennen pitkää kaikki puuhastelut on puuhasteltu. Sitten kaikki
pysähtyy. Sitä istuu kotona vauva sylissä aamuisin ja
miettii, mitä ihmettä tänään teen. Kun omenat on kerätty
ja hillottu, kaapit järjestetty, internet luettu, koirat huollettu,
laskut maksettu, ja kun ei edes keksi mitään, mitä kaupasta
pitäisi hakea, ei vain ihmisellä ole vauvan hoidon lisäksi enää
muuta virkaa. Mitäpä jos tapaisi ystäviä? Mutta minnekäs
he ovatkaan ympäriltä kaikonneet? No töihinsä. Tai sitten
on käynyt niin, kuten monilla tuoreilla vanhemmilla: ystävät
ovat todenneet mielessään, ettei niitä vauvallisia minnekään
kannata pyytää, kun eivät ne varmaan pääse. Meillä on
äärimmäisen onnekas tilanne hoitoavun suhteen, sillä äitini
asuu aivan lähellä ja tulee auliisti poikaa hoitamaan. Pääsisin
lähtemään omiin menoihini käytännössä milloin tahansa,
mutta kun menoja ei liiemmin ole.
Joidenkin ystävien kanssa välit saattavat tuoreilla vanhemmilla
myös aidosti väljähtyä. Tähän voi olla useita syitä. Esimerkiksi se,
etteivät  kaverit  ole lainkaan kiinnostuneita vauvajutuista – ja se on
heidän täysi oikeutensa. Ei kaikkia kuolaava pieni ihme
kiinnosta yhtään. Surullisempi syy välien väljähtämiseen voi
myös olla se, että monella ystävällä saattaa itsellään olla
toteutumaton vauvatoive, jonka rinnalla toisen vauva-auvo tuntuu
satuttavalta. Sekin – ja se etenkin – on hyvin ymmärrettävää.

Arkipäivisin minulle käy helposti
niin, että ainoat ihmiset, joiden kanssa olen kasvotusten
tekemisissä, ovat avomies ja Alepan kassa. Miehen kanssa
keskustelu liikkuu vaipanvaihdon ja D-vitamiinitippojen
ympärillä, Alepan kassalle sanon ”hei” ja ”kiitos”.
Varsinaista seurapiirielämää. Ei ihme, jos tuore äiti istuu
kotona ja tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan
aiemmin. Niin minäkin olen useasti tuntenut.
Avainasemassa on kuitenkin aina äiti itse. Vaikka tuntuu
siltä, ettei yksinkertaisesti keksi mitään mielekästä
tekemistä kodin ulkopuolella tai saa kenestäkään aikuisesta
seuraa, pitää  rohkeasti avata suu. Asiaa mielessäni tällä
viikolla pohdittuani, kysyin uusilta äitiystäviltäni, onko
heillä yksinäisyyden tai toimettomuuden tunteita.
Ja voitte kuvitella, että yhdyimme kaikki samaan kuoroon.
Tästä poikikin yhdessä mietittynä lista paikkoja ja harrastuksia,
jonne  vauvan kanssa voi mennä, yhteisiä tapaamisia ja jopa
ideoita yhteisiin projekteihin. Eläköön avoimuus!

Joten yksinäisyydestä kärsivä äiti: kerro fiiliksistä muille.
Mene rohkeasti seuraan, ota selvää lähiympäristön
vauvakahviloista ja perhevalmennuksen kokoontumisista,
niin typeriltä kuin ne saattaisivatkin tuntua. Kysele
tutuilta vauvaperheiltä Facebook-yhteisöistä. Ylipäätään
avaa suusi yksinäisyydestä. Se on ainoa tapa muuttaa suuntaa.

Tuoreiden vanhempien läheinen: vauvaa hoitavat eivät
tarvitse neuvoja, he tarvitsevat tukea. Kanssaihmiset tuntuvat
usein luulevan, että vauvaperheen tukemista on antaa
triviaaleja kasvatusneuvoja kolmekymppisille, koulutetuille ja
osaaville ihmisille. Takaan, että tuore vanhempi tietää
muutenkin, ettei vauvaa  kannata pitää suorassa
auringonpaahteessa, että tuttipullot pitää sitten pestä hyvin,
tai että talvella tarvitaan sitten pipoa. Vanhemmuuden
tukeminen ei ole triviaalien neuvojen jakamista, vaan ihan
jotain muuta. Se on kysymistä, miten jaksat tänään, oletko
nukkunut, haluaisitko lähteä yhdessä ulos kävelylle tai
syömään,  tai tulenko joku päivä ihan vain teille katsomaan
kanssasi illalla telkkaria. Näistä kysymyksistä kiitän
omia läheisiäni sydämeni pohjasta.
Yksinäisyyttä vastaan taistellaan vain yhdessä.

Jos sinä olet vanhempi, onko sinulla kokemuksia
yksinäisyydestä? Jos ei huvita jäättää kommenttia, kokemuksistasi
voit kirjoittaa myös Helsingin Sanomille osoitteeseen torstai@hs.fi.

PS. Aavistelen jo, että tämä postaus – kuten kaikki vanhemmuuteen
liittyvät kannanotot – saattaa poikia ikäviä kommentteja.
Eli helpotetaan meitä kaikkia: jos ajattelit kommentoida
ikävään tai viisastelevaan sävyyn, tee se mieluummin
vauva.fi-sivuston palstoilla, älä täällä.

 


 

seuraa – follow
FACEBOOKISSABLOGLOVINISSAINSTAGRAMISSA

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hear hear – olipa tosi hyvä postaus ja musta tällaisia saa olla kaiken sisustusasian lomassa. Ja mä niin tunnistan itseni tuolta lähtien siitä, kun hektisestä työstä asettuu kotiin äitiyslomalle ja siihen, että välillä on vähän yksin. Musta tuntuu, että sitä yksinäisyyttä vauvan kanssa on ollut kahdenlaista, yksin isojen asioiden kanssa ja sitten ihan sitä, että on vähän tylsää olla yksin tai siis kahdestaan. Unettomat yöt, rokotukset, sairaudet ja ylipäätään lapsen kehitykseen liittyvät asiat, joita pohtiessa etenkin esikoisen äiti (ja isäkin) on yksin.
    Sitten on tämä yksinäisyys, jonka itse kohtasin vasta tänä syksynä lapsen ollessa jo yksivuotias. Tähän asti mulla oli ollut tusinan verran ystäviä äitiyslomalla ja alkuunhan mulla oli sosiaaliset piirit mallillaan. Se ystävien tuki ja seura oli korvaamatonta. No joukon kuopuksena, me jäimme vielä kotiin kun muut palasivat töihin. Tuntui alkuun todella tyhjältä, kun ei ollutkaan niitä tuttuja sosiaalisia piirejä ja oltiin tosiaan päivät kahdestaan. Mietin jo hetken aikaa, että mä järjestän bloggaajien lapsille jonkun väriterapia-tapaamisen (koska siis meidän lapsethan elävät beige-muva-harmaa-maailmassa ja eivät tunnista sateenkaaren värejä, jos sellaiseen törmäävät). Ajattelin kuitenkin, että pyh kaikille muilla on varmasti kalenterit täynnä.
    Jotenkin se arki vaan solahti uomiinsa ja puistoista sekä muskarista löytyikin joukko sosiaalisia äitejä, jotka olivat vähän samassa veneessä. Viikonloppuihin olen taas järjestänyt treffejä niiden töissäkäyvien kavereiden kanssa. Ja samalla sitä on oppinut nauttimaan vielä hetken siitä joutilaisuudesta tuon pienen kanssa ja tyyppi on kasvanut aika veikeään ikään.
    Hyvä postaus, kiitos siitä!

    • 1.1

      sanoo

      On todella tärkeää tosiaan päästä vaihtamaan ajatuksia myös siitä hoitamisesta, joka joskus askarruttaa ja saa mielen epävarmaksi. Sellaista vertaistukea olenkin saanut nettiryhmässä. Mutta joskus sitä haluaa myös kasvot niille keskusteluille. Siksi naamatusten tapaaminen on niin virkistävää. Tosi hienoa, että sinulla on ollut äitiysvapaalla olevia kavereita. Minulla ei ole tällä hetkellä yksikään vanha ystävä äippälomalla, joten uusia on hankittava äitiyden ympäriltä. Ja niitä olen onneksi jo saanutkin, ja varmasti tutustumme pikkuhiljaa vielä paremmin. Sellainen ystävyys voi tosiaan kestää vuosia tai lopun elämääkin. Samassa veneessä oleminen yhdistää. Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta!

  2. 2

    Kaisa sanoo

    Tiedän tuon yksinäisyyden todella hyvin. Sitä on nyt kestänyt viisi vuotta. Mieheni kanssa voimme keskustella ihan kaikesta, mutta olisi kiva, jos joku muukin välittäisi minusta perheen ulkopuolella. Että joku onnittelisi syntymäpäivänä, soittaisi muuten vain, pyytäisi kahville. Tiedän, että kotoa ei tulla hakemaan, mutta itseltä loppuu yritys, kun on ollut yksipuolisesti aktiivinen ja huomaa, että jää ulkopuolelle. Onneksi on ihanat lapse, ja se mies.

    • 2.1

      sanoo

      Hitsi tämä on yleistä, ja tosi surullista. Aikuinenkin tarvitsee ystäviä! Oletko löytänyt yhtään äitiryhmää netistä tai somesta? Nekin auttavat usein pahimpaan yksinäisyyteen. Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta.

  3. 3

    sanoo

    Oi, minä jos joku tiedän mitä on jäädä yksin. Yhden lapsen kanssa sitä vielä menisikin jos vain ensin keksii että minne. Mutta sitten kun pieniä lapsia on useampia, on tuplavaunut ja irrallaan kirmailevia alle kouluikäisiä, ei lähteminenkään ole enää houkutteleva vaihtoehto koska käsiä on vain nämä yhdet, ja julkisilla liikkuminen jne on isomman porukan kanssa vähintäänkin hengästyttävää. Siksipä sitä vaan muumioitui kotiin. Vaan nyt, kun yhdeksän vuoden kotiäitiyden jälkeen olen lähtenyt töihin, huomaan että ei tilanne paljoa muuttunut. Nyt ei ehdi koskaan mitään, koska on aina töissä, ja ne ystävätkin tosiaan ehti kaikota vuosien aikana viimeisetkin. Höh.
    Tsemppiä teille ja kaikille muillekin äideille <3

    • 3.1

      sanoo

      Minä uskon kertomasi ihan täysin. Minulla on jo vähän hankala olo yksien rattaiden ja paikallaan pysyvän pojan kanssa liikkuessa pääkaupungin välineissä. Kun metroon päästäkseen pitää pahimmilla asemilla mennä kolmella hissillä ja bussit ovat yleensä aivan täynnä. Meille ei varmaankaan tule tämän enempää naperoita, ja yksi syy siihen on se, että yhden kanssa vaan on niin kätevää. Mutta kuule, onneksi ne kasvavat, ja kohta liikkuvat jo omillaan ja huomaat, että äitipä pääseekin ihan omiin menoihinsa ilman koko katrasta <3 Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta!

  4. 4

    Virpi sanoo

    Niin totta ja niin tuttua! Jo odotusaikana työkaverit jättivät kutsumatta yhteiseen illanviettoon, koska olin raskaana. Niinkuin raskaus olisi este lähteä illanviettoon ilman alkoholia. Olen huomannut myös, että ystävät ja tuttavat ovat hävinneet. Nyt, kun en itse enää järjestä tapaamisia niin ei minuakaan kukaan kutsu mihinkään. Eli yksipuolista taisi olla alunperinkin. Yhteydenpito monen entisen ystävän kanssa on jäänyt täysin yksipuoliseksi ja näin ollen olen tietoisesti jättänyt yhteydenpidon ko. henkilöihin kokonaan. ”Ei tupata, jos ei tykätä” Ehkä elämä tuo tullessaan uusia tuttavuuksia.

    • 4.1

      sanoo

      Onneksi elämä tuo mukanaan uusia ystävyyksiä! Jos vieläpä löytää ihmisiä, joiden kanssa on muutakin yhteistä kuin lapsen ikä, voi saada vielä aikuisiällä ihan mahtavia sydänystäviä. Jos yhteydenpidosta vanhojen frendien kanssa jää sinulle vain paha maku suuhun, suuntaa energiat uusiin. Se voi olla jännää kuin kouluaikoina. Tsemppiä! Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta.

  5. 5

    sanoo

    Muistan tämän tunteen lasten vauva ajoilta. Toisaalta äityisloman aikana sain mammakamuista muutaman hyvän ystävän itselleni, joiden tuki ja juttuseura oli korvaamaton. Edelleen lasten ollessa 10.v. ja 7.v. Pidetään mammakamujen kanssa viikottain yhteyttä- mihin tämä aika vierähtää <3

    • 5.1

      sanoo

      Tuo on ihan täydellinen tilanne, että aikuisena saa vielä sydänystäviä.Toivon, että omatkin uudet mammaystäväni pysyisivät matkassa pidempään. Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta <3

  6. 6

    Sonja sanoo

    Mulla taas on ihan päinvastaisia kokemuksia. Ne lapsen saaneet kaverit ovat hävinneet tai ainakin yhteydenpito on vähenytynyt huomattavasti :/ Ja nimenomaan, koska he eivät enää pidä yhteyttä tai ehdota treffejä. näköjään ajatellaan, että miten lapseton kaveri voisi olla kiinnostunut tai ymmärtää tai en tiedä. Yksipuolinen ystävyydenylläpito on raskasta missä tahansa tilanteessa. Vaikuttaa, että omassa lähipiirissä lapsiperheet hengailevat vain toisten perheiden kanssa, mikä on aika ihmeellistä, koska eiväthän ihmiset pohjimmiltaan muutu lapsen saatuaan. Odotan nyt ensimmäistäni, joten katsotaan miten käy 😉 Kaikkoaako kaverit vai lähentyvätkö vanhat kaverit.

    • 6.1

      sanoo

      Niinkin voi käydä! Ystävyys on aina kaksisuuntaista ja myös lapsen saaneesta voi tuntua, että oma tilanne on niin toisenlaisen kuin vanhojen ystävien tilanteet, ettei yhteistä enää ole. Ei ole millään tasolla tarkoitus vierittää vastuuta vain lapsen saaneiden ystäville, sillä yhtä lailla vastuu on tuoreilla vanhemmilla. Jännä tosiaan nähdä, miten sinulla käy vanhojen kavereiden kanssa. Itse koen lähetyneeni vähän niiden vanhojen kavereiden kanssa, joilla on ollut lapsia jo vuosia. Heiltä on ainakin todella hyvä kysyä neuvoja, jos jokin vauvan hoidossa askarruttaa. Kiitos kommentistasi ja ajatusten jakamisesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *