Valkoinen päiväpeitto ja Blossa

Laitoin ensin postauksen otsikoksi match made in heaven. Niin kivasti meinaa käy tuo uusi päiväpeitto (ikea) meidän makkariin ja Blossan glögipullo vaaleanpunaisen kaunottaren kaveriksi. Mies yllätti, kun tuli kauppareissulta kotiin ja kertoi valinneensa pullon sisustukseen sopivaksi. Aika kivasti ajateltu. Pakkohan se oli heti juoda, että sain pullon hyllylle koreilemaan
Eilen sisusteltiin lastenhuonetta ja muutoksen pienissä tuulissa on ollut myös kodinhoitohuone. Jostain syystä valokuvausinto on pimeyden vuoksi hieman hakusessa ja aikakin tuntuu tällä hetkellä melko rajalliselta. Lauantaina on Kuopion Piispankadulla (muotoiluakatemian tiloissa) designjoulumyyjäiset, jonne suuntaan RIEMUn tuotteiden kanssa. Valmisteltavaa riittää, joten ajankäyttöongelmia ei tällä viikolla liiemmin ole. 
Talvista viikkoa ja toivottavasti lauantaina nähdään! 
Maru

Oksennusta matolla ja muita lapsiperheen sisustuspulmia

Meidän kotia on itseni ja miehen lisäksi asuttamassa kaksi pientä ja vauhdikasta ipanaa: Vee 11kk ja Aa 2v9kk. Aika moni tämän jo tiesi, mutta kertaaminen ei lienee toisinaan pahitteeksi. 
Mitä tulee pikkulapsiperheen kodin sisustamiseen on huomioitava muutama oleellinen seikka.
  • Sohvan valinta: Älä hanki vaaleaa sohvaa. Tai oikeastaan tämä kohta ei päde ainoastaan lapsiin, vaan myös aviomieheen. Pahimmat tahrat taitavat olla hänen ansiota.
  • Konepesu: Jos kuitenkin hankit (kuten me teimme) huolehdi, että kankaat voi pestä omassa koneessa. Meidän sohvan kankaat ovat kyllä irroitettavat, mutta niitä ei voi laittaa kotikoneeseen. Periaatteessa. Tätä ohjetta voi kuitenkin kiertää käyttämällä kevyttä käsinpesuohjelmaa ja tymäkkää tahranpostoainetta. Parin pesun jälkeen olen kyllä joutunut parsimaan saumakohdista päällisiä takaisin umpeen, mutta onpahan ainakin puhdasta!
  • Eritteet: Mutta kappas vaan! Mihinkäs meidän olkkarin villamatto on kadonnut? Noh, pesulaan tietenkin. Oksennusta matolla ja on siihen muitakin eritteitä laskettu. Kerran kahdessa vuodessa on lienee hyvä käyttää kunnon putsauksessa, mutta villa on materiaalina siitä mainio, että puhdistaa itse itseään. Ei jää pahasti haisemaan, vaikka jonkun pieni pissa olisi siihen ehtinyt livahtaa. Talvella sen voi puhdistaa lumihangessa.
  • Viherkasvit: osta amppeli.
  • Varsi-imuri: Jos toivot kotisi näyttävän aina sisustuslehden katalogilta – unohda koko homma. Sen lisäksi, että pakotan lapsia siivoamaan päivässä about 30 kertaa, siivoan itse myös koko ajan. Varsi-imuri on lapsiperheellisen pelastus. Siihen sujahtaa näppärästi leivänmurut ja eteisen hiekkakakut. Nopeaa ja parivuotiaskin osaa käyttää sitä mielellään! Sisustuselementtinä tosin rumin mahdollinen, mutta kodin kauneuden eteen on välillä tehtävä kompromisseja.
  • Toisto: Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä – toisto, toisto ja toisto. ”Ei saa ottaa, äidin tavara!” Kyllä ne lopulta antaa niiden viherkasvienkin olla, mutta aikansa se ottaa. Useamman lapsen kanssa tämä on tosin hankalampi toteuttaa, sillä kenelläkään ei voi olla silmiä jokaisessa huoneessa.

Mutta hei, arvatkaas mitä! Me ollaan miehen kanssa oltu eilisesta asti kotona ILMAN LAPSIA! Kastehelmet uudella sohvapöydällä ja varsi-imuri on pysynyt visusti omassa nurkkauksessaan. Heräsin itse tosin tänään aamulla tottuneesti aamuviideltä, mutta illalla suunnataan kahdestaan kaupungille. Nice!
Mitä sisustuspulmia sinä olet kohdannut, jos jaloissasi pyörii jälkikasvua? Millaisia kompromisseja olet joutunut tekemään vai jouduitko? Hyviä vinkkejä otetaan erittäin mieluusti vastaan!
P.S. Vastailen edellisten postausten ihaniin kommentteihin sitten ajan kanssa. 

Kotiäiti vai yrittäjä? Sosionomi vai suunnittelija?

Monet ystävät ovat kyselleet jaksamistani. En tiedän kuinka hyvin olen heidät puheellani vakuuttanut, että ”ihan hyvin täällä menee”. Somen perusteella voi helposti tulla sellainen olo, että täällä vaahdotaan hommia yötä päivää. 
Toisia taas ihmetyttää melko totaalinen alan vaihdos. Miksi ihmeessä sosionomi alkaa tekemään suunnittelijan hommia? Ottaa kotiinsa hoitolapsen, perustaa yrityksen ja kirjoittelee blogia. Minäpä kerron, että miksi ja miten.
Ehkä tämä kirjoitus on myös jollain tapaa silmien avaus itselle, kun toisinaan poden sellaista ammatillista identiteettikriisiä. Kuka minä oikein olen?
Ensimmäisen äitysloman aikaan alkoi tuntumaan, että nuoruusvuosien toiveammatti lastensuojelutyössä ei ehkä ollutkaan se minun juttu. Olin saanut sen mihin olin tähdännyt, mutta tuntui, että työ ei antanut minulle takaisin. Tarpeeksi. En tarkoita ettenkö olisi nauttinut työstäni – jokainen kohtaamani lapsi, nuori ja heidän vanhempansa ovat jääneet minulle mieleen ja kasvattanut ihmisenä. Nautin työn asettamista haasteista ja kohtaamisista, mutta en ehkä kuitenkaan päässyt käyttämään tarpeeksi omaan luovuutta ja päätä.
Jostain joskus luin, että monitaitoiset ihmiset hakeutuvat kasvatusalalle. Minä luulen, että olen juuri yksi näistä. En ole oikein missään huippuhyvä, mutta osaan vähän kaikenlaista. En oikeastaan keksinyt muutakaan ja päämäärätietoisesti suoritin opintoja, jotta pääsisin vielä joskus työskentelemään lastensuojelulaitoksessa. Ensin valmistuin Mikkelistä Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja kiertotien kautta päädyin Helsinkiin. Metropoliasta sain käteeni Sosionomi AMK paperit. Jonkin aikaa työskentelin lastenpsykiatrialla Hämeenlinnassa, mutta miehen perässä muutin Jyväskylään, jossa aloitin työt nuorisokodissa. Työni takia lopulta muutimme Kuopioon, sillä sain tältä suunnalta vakituisen työpaikan lastensuojelulaitoksesta. Pääsin sinne minne halusin. 
Sain lapsen. Perustin blogin. Sain toisen lapsen ja perustin yrityksen. Irtisanouduin ja aloin tekemään suunnittelijan töitä. Ensi kevääseen saakka kotonani on omien lasten lisäksi hoitolapsi, jotta voin viedä tätä kaikkea pikkuhiljaa eteenpäin. Iltaisin ja viikonloppuisin pyöritän suunnittelualan yritystäni. (RIEMUpuotisisustus & remontointi RIEMU)
Minulla ei ole minkäänlaista koulutusta siihen, mitä tällä hetkellä teen. Välillä on tuntunut typerältä kertoa koulutustaustani olevan jotain ihan muuta, kuin mitä juuri nyt yritystoimintaani kuuluu (hoitolasta lukuun ottamatta). Tarkoitus on kuitenkin kouluttautua lähitulevaisuudessa. Suuntautumisesta en tosin ole vielä täysin varma. En kuitenkaan koe, että yksikään ihmiskohtalo, jonka olisin tähän ikään työelämän puitteissa kohdannut haittaisi suunnittelijana/yrittäjänä toimimista. 
Se, että on joutunut tilanteisiin, jossa olet kuullut lukuisista hyväksikäytöistä/pahoinpitelyistä ja tämän jälkeen pyrkinut rakentamaan uutta suuntaa näiden ihmisten välille antaa taatusti perspektiiviä kohtaamisiin, joita yrittäjänä tulen kohtaamaan. Palautetta tulee varmasti ja on tullutkin, mutta niin tuli edellisessäkin työssä. Työpäivän aikana minua on yritetty lyödä, heittää ruuvimeisselillä ja huoritella ei ole mitään siihen verrattuna, että joku ei ole esimerkiksi tyytyväinen lähettämääni tuotteeseen. Tavara ja idea on aina korjattavissa, ihminen ei.
Se, että olen hypännyt muotoilu-/suunnittelualalle aivan jostain muualta on pakko ottaa vahvuutena. Onneksi matkani varrelle on osunut läjäpäin oikeita ihmisiä ja suuria sydämiä. Luulen, että aika monesti menestymisen salaisuutena on hyppysellinen hyvää tuuria ja tietenkin kovasti työtä. Kukaan ei pärjää ja menesty yksin. Työmäärään onneksi pystyn itse vaikuttamaan ja sen tuurin kohdalla toivon hyvän onnen jatkuvan. Moni asia on kuitenkin loppujen lopuksi itsestä kiinni.
Edelliset työpaikat ovat myös opettaneet minulle armollisuutta ja antaneet perspektiiviä äitiyteen. Riittävän hyvä, lämmin ja hellä on lapsille juurikin tarpeeksi. 

Olen aika kovanahkainen ja siedän paljon. Osaan ohittaa tarpeettoman kritiikin, jatkaa eteenpäin ja pomia kehittävän palautteen – hyötyä siitä ja toimia toisin. Kestän stressiä hyvin ja oikeastaan en juurikaan edes kärsi stressistä. Teen asioita nopeasti ja organisoitintaidot on pakko olla hallussa, kun pyörittää yksin kolmen pikkulapsen komboa. 
Välillä väsyttää ja ärsyttää, mutta ketäpä ei? Välillä olen ajatellut, että olenkohan ihan burn outin partaalla, kun voin niin hyvin. Kaikki ovat niin kovasti ihmetelleen jaksamistani, että olen itsekin alkanut epäilemään sitä, vaikka olo olisikin virkeä. Jos sekoankin ihan kohta? 
Teen yrityksen
hommia toistaiseksi aika pienellä volyymillä. Viikonloppuisin mies
antaa silloin tällöin minulle työskentelypäiviä, jollon voin
ahertaa keskittyneesti tuotteiden parissa. Teen niitä valmiiksi ja
arkisin hoidan postitukset. Lasten kanssa kärryttelemme
postilaatikolle tai elämysmatkailemme sinne bussilla. Arki-iltaisin
teen sillon tällöin sisustussuunnitelmia, käyn asiakaskäynneillä
kirjoittelen blogia tai ihan vain loikoilen. Meidän lapset kun menee
jo klo 19.00 nukkumaan. 
Markkinointia
en ole vielä täysillä aloittanut, sillä tiedän rajani. Lapset
ovat vielä kotona ja ensisijaisesti ajattelen heitä ja omaa
jaksamistani. Siinäs kuulitte, te kaikki huolehtivat
ystävät!
 Pikkuhiljaa aloittamisessa on se hyvä puoli,
että tässä ehtii hyvin määrittelemään itselle sopivan
työmäärän. Kuinka monta suunnitelmaa voin ottaa kerralla? Minkä
verran käyttäisin aikaa markkinointiin, jotta selviän myös
mahdollisista tilauksista?
Elämä tuntuu
älyttömän ihanalta juuri nyt! En tiedä yhtään, että mitä
tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nautin suuresti sen
arvaamattomuudesta. Se, että saan olla vielä hetken kotona on
korvaamatonta. Väsymyksen tunne kaikkoaa hetkessä ihanaan
asiakaspalautteeseen tai pienten poikieni naurunremakkaan. Välillä
mä olen täällä ihan että, ”ei helkkari” ja
toisinaan taas että, ”voi jee!!”
Sitähän tää elämä on.
Helkkaria ja jeetä. 

Jos sanoo ettei usko, niin sitä ei todennäköisesti tapahdu.
Aina pitää uskoa. 
Maru