Remontti-sarja: Millaista on remontoida perheenä kotiaan

 

remppa_keittio6Mä ajattelin tämän kertaisessa postauksessa pohtia sitä, että millaista on rempata kotiaan perheen kanssa. Aion jossain vaiheessa haastatella myös Samia, vähän mies-näkökulmaa asiaan, mutta ensin kerron omia fiiliksiä.

Kun me ostettiin tämä talo, meidän perhetilanne oli se että meillä oli 2-vuotias poika ja kouluikäinen hoitolapsi. Asuttiin kerrostalossa Helsingissä. Kummallakaan ei ollut kokemusta remontoinnista. Me rehellisesti lähdettiin tähän kyllä ihan sokkona. Siis sillain että meillä ei ollut minkäänlaista tietoa mitä tämä tulisi olemaan. Me vaan ihastuttiin taloon ja annettiin elämän viedä. Tiedettiin vaan se, että talon rakenne tuntuisi olevan kunnossa. Molemmilla oli super iso into tähän, ja molemmat olivat kädentaitoisia. Mieheltä löytyi myös taito tehdä asiat maalaisjärjellä, mulla taas oli kyky suunnitella ja selvittää tietoa etukäteen. Toisaalta ihan hyvä ettei tiedetty mitä tuleman pitää. Elettiin vain päivä kerrallaan.

remppa tapetit2Nyt kun isoimmat rempat sisällä on ohi, ja ollaan asuttu tässä 6 vuotta, ei voi sanoa kuin että huh huh. Ja toiset huh huh, kun tekemistä olisi vielä ihan hirveästi mutta kun enää ei oikein huvita, ei jaksaisi. Ollaan niin täysillä tehty monta vuotta. Nää vuodet on ollut ihan rehellisesti todella raskaita välillä. On kyllä pieni ihme että me ollaan vielä Samin kanssa yhdessä. Joku meillä vissiin toimii kuitenkin niin hyvin, että edelleen ollaan yhdessä ja aiotaan olla jatkossakin.

Ekat vuodet oli tosi rankat, me tehtiin kaikki vapaa-ajat remppaa, ihan kokoajan. Aina vuorotellen tai yhdessä. Välillä kinattiin kumman vuoro olisi nyt mennä yksin skrapaamaan maalia irti kylmän talon lattiasta. Kun kumpaakaan ei olisi huvittanut mutta kun oli pakko. Mutta jotenkin ne ekat vuodet jaksoikin ihan superhyvin, koska homma eteni ja vähän väliä pääsi iloitsemaan valmiista. Aina kun yksi uusi huone valmistui, se oli suuri ja hieno etappi eteenpäin.

Lisäksi, vaikka välillä kinattiin kun laitettiin tapettia seinään, remppa oli myös pääosin tosi kivaa puuhaa yhdessä. Illalla kun lapset meni nukkumaan, me avattiin siideri tai keitettiin kahvia, juteltiin ja tehtiin hyvässä sovussa yhdessä remppaa illan pimeydessä. Haaveiltiin tulevasta ja nautittiin yhteisestä hetkestä. Kun taas nykyään me lasten mentyä nukkumaan, löhötään sängyllä ja kumpikin katsoo padeilla omaa ohjelmaansa. Välillä sitä kaipaa yhteistä tekemistä, mutta ei kuitenkaan saa mitään aikaan kun ei ole ihan pakko. Se pakko myös antoi aiemmin virtaa siihen tekemiseen, kun tehtävä oli vaikkei tehnyt mieli tehdä.

remppa-nepanhuone8Lapset taas, noh, oon kokenut miljoona kertaa huono äiti-fiiliksiä rempan takia. Ihan hirveän monesti. Kun olen ärissyt rempasta väsyneenä lapsille, harmitellut että lomilla muut perheet lähtee reissuun, ja me vaan rempataan. Kokenut ettei lapset saa tarpeeksi huomiota ja joutuvat elämään keskeneräisyyden keskellä. Hoitolapset ovat saaneet muuttaa meille keskelle remppaa ja vanhemmat kyläillä myös lastensa luona talossa joka on ihan kesken. Tunsin syyllisyyttä ja harmia Mikin puolesta kun iskä teki vaan hommia aina.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu kuitenkin että olin väärässä. Mä olen kuitenkin ollut kotiäiti kaikki nämä vuodet. Mikin on hyvin harvoin tarvinnut tulla koulusta tyhjään kotiin. Mikillä on aina ollut täällä kavereita hoitolasten myötä. Miki on myös nähnyt ettei mikään tule helpolla. Että unelmiensa eteen täytyy tehdä töitä. On hän myös päässyt nosturin kyytiin, vasaroimaan iskän kanssa ja auttamaan muutenkin hommissa. Eikä hoitolapset ole olleet heitteillä tai vaarassa. Jompikumpi on aina ollut lasten kanssa, ja remppahuoneet visusti kiinni. Jos kuitenkin tekisin tämän uusiksi, lähtisin tähän mieluummin vasta kun lapset on vähän isompia. Miki oli tosi pieni kun aloitettiin. Nestori taas on nyt niin pieni, mutta pahin remppaaminen on jo ohi ja aikaa pojille riittää ihan erilailla.

remppa-nepanhuone12Näiden kuuden vuoden sisään on mahtunut paljon suuria tunteita. Välillä ollaan oltu niin vihaisia Samin kanssa toisillemme, välillä on tuntunut että en vaan jaksa enää tätä. En keskeneräisyyttä, en riittämättömyyden tunnetta enkä sitä että aina on jotain hommaa. Välillä remppa on mennyt pieleen, välillä tuntunut ettei mikään valmistu ikinä. Välillä on juhlittu kun on saatu valmista tai opittu jotain uutta remontissa. Välillä ollaan oltu ylpeitä kun joku kehuu miten ihana koti meillä on tai ollaan itse huomattu miten hyvää jälkeä ollaan saatu aikaan. Välillä ollaan oltu ylpeitä toistemme osaamisesta ja oppimisesta. On myös itketty tuhannet itkut, ja naurettu tuhannet naurut. Eletty sitä arkea ja välillä juhlaa.

Toki tämä remppa olisi ollut helpompi myös ilman työtä vastaanottoperheenä, joka toi todella isot omat haasteensa. Toinen mikä oli haastavaa, oli meidän vuosien sekundaarinen lapsettomuus. Se kun osui just näihin vuosiin myös ja oli mulle henkisesti todella rankkaa aikaa. Muistan edelleen Nestorin huoneen tapeteista miten tapetoitiin niitä vuosia sitten, mä olin raskaana ja olin niin onnellinen. Kun sainkin keskenmenon, ne tapetit toi mulle alkuun vain pahaa oloa. Kun vuosia myöhemmin vihdoin odotin Nestoria, en muista tuosta raskausajasta remppaamista oikeastaan ollenkaan. Mä pelkäsin niin hirveästi että jotain sattuu taas. Joten ei se remppa yksin ole raskasta, vaan se elämä siinä ympärillä myös. Toisaalta, sitä pahaa oloaan sai purkaa siihen remonttiin. Kaikessa on siis puolensa.

Nyt kun katson vuosia taaksepäin, olen todella tyytyväinen että lähdettiin tähän. Tämä koti ei ole vain koti, tämä on elämäntapa. Tämän kodin takia mulla on blogi. Blogi joka on auttanut mua jaksamaan niin että en tiedä olisinko edes selvinnyt ilman tätä. Teidän lukijoiden kommentit auttoi jaksamaan, sain vinkkejä ja kannustusta ja tukea täältä. Tämän kodin takia meillä oli vastaanottoperhetyö, ja kunnon tilat lapsille. Tämän kodin ansiosta mulla on myös nykyään oma puoti ja edessä vaikka mitä suunnitelmia ja haaveita. Sellaisia joihin tarvitsen tämän paikan. Tämä koti on opettanut meitä tosi paljon. Olemme oppineet perinneremppaa, ekologisuutta, kierrätystä, vanhan arvossa pitämistä. Tässä kodissa on paljon historiaa ja me ollaan ymmärretty että me ollaan täällä vaan ohikulkumatkalla, hoivaamassa tätä jotta tämä saa tönöttää täällä Korson asemalla seuraavatkin sata vuotta. Täällä on asunut monia ennen meitä, ja tulee asumaan monia meidän jälkeenkin.

Vaikka ei me täältä lähdetä vielä pitkään aikaan. Remppa jatkuu, meidän elämä jatkuu täällä. Vaikka täällä on ollut rankkaakin, niin nyt on ihanaa nauttia siitä mitä ollaan tehty. Isoimmat hommat kun on tehty. Kaikki tämä on ollut just tämän arvioista, enkä mä vaihtaisi tätä mihinkään. Eikä varmasti muukaan perhe.

Loppuun vinkki, jos harkitset rempan aloittamista. Keksikää joku keino johon purkaa sitä stressiä ja uupumista jonka remontti tuo. Sen jaksaa jos saa välillä onnistumisen kokemuksia ja saa purkaa stressiä johonkin. Olkoon se sitten liikunta, päiväkirja, mitä hyvänsä. Mulla se oli blogi ja sisustuksen suunnittelu, sekä perheen ja ystävien tuki. Toinen on se, että ollaan pystytty puhumaan asiat halki. Ollaan toki riidelty kun tarpeeksi väsyttää ja ketuttaa, mutta lopulta myös puhuttu fiilikset läpi.

Helppoa ei siis tule varmasti olemaan kellään, mutta lopulta se pahin ja kiireisin aika on vain lyhyt aika elämästä ja sitten sulla onkin jo ihana koti. <3

-Henna-

Tulevaisuuden suunnitelmat ja arvonnan voittaja

Lauantai alkaa olla lopuillaan. Aika letkeästi mennyt tämä päivä. Oikein mitään ihmeempää ei olla tehty. Mikillä oli kaveri kylässä, mun sisarukset ja äiti käväs kahvilla ja illaksi haettiin irtokarkkeja ja vuokraleffa.
Mä olen jo pari päivää kutonut tuota kuvassa näkyvää villapaitaa Nestorille. Saan toivottavasti sen huomenna valmiiksi niin pääsen sitten aloittamaan villapaidan Mikille.

Multa on täällä blogissa jo pariin otteeseen kyselty tulevaisuuden suunnitelmia, ja ajattelin niistä tulla vähän kertomaan.
Nestorihan täyttää ens kuussa jo vuoden (Apua, nyt jo!!!) ja mä olen edelleen kotona kotihoidon tuella.
Meiltä lähti viimeiset hoitolapset viime kesänä heinäkuussa, ja tottakai ajatukset pyörii usein töissä ja siinä että mitähän sitä seuraavaksi tekisi.
Mä en oikeastaan tiedä vielä. Nykyään sijaisperheillä ainakin Helsingissä on sellainen sääntö, että oman lapsen täytyy olla 2-vuotias kun töihin palaa. Se on todellakin sääntö ja siitä ei poiketa vaikka kuinka sanoisin että jaksan ja osaan kyllä. Rehellisesti, onhan se järkevää. Miki oli aikoinaan just ja just 1,5 vuotias kun aloitin. Ennen kuin tämä 2-vuoden sääntö alkoi. Kyllähän se oikeasti näin jälkikäteen oli liian aikaisin. Varsinkin kun Miki oli meidän eka lapsi ja työ oli ihan uutta. Se alku oli henkisesti aika hurjaa, kaikki työn kriisit paino päälle ja samalla piti hoitaa se oma pieni.
Toisen lapsen kohdalla ja työn jo tuntevana voisin kyllä aloittaa jo keväällä, mutta kun sääntö on tuo, niin minkäs teet. Syksyyn on odotettava eli yli vuosi vielä. Toisaalta Nestori on vaativampi vauva kuin Miki oli. Tai ainakin vauhdikkaampi!

Mä olen miettinyt myös muita vaihtoehtoja, mutta en tiedä mitä haluaisin ja töihin en kuitenkaan ihan vielä edes halua. Olen myös pohtinut kuumeisesti, jatkammeko lyhytaikaisena vastaanottoperheenä vai pitkäaikaisena sijaisperheenä. Mehän kävimme sijaisperheiden koulutuksen juuri ennen raskauttani.
On vaan niin hirveän iso päätös ottaa pitkäaikaisesti lapsi. Toisaalta sijaisperheistä on kova tarve ja kyllähän meillä tilaa on. Toisaalta haluan sitä paljon, toisaalta työn tuntevana pelottaa ihan hirveästi.
Tottakai mietimme myös haluammeko vielä omia lapsia. Vai oliko omat lapset siinä. Olisi hirveän raskasta taas odottaa raskautta ja pelätä keskenmenoja. Toisaalta äidinhormoneissa aina haaveilee siitä ”vielä yhdestä vauvasta.”
Olen myös haaveillut että joskus perustaisin taloomme sisustuskaupan/kahvilan/harrastustilan. Senkään aika ei ole kuitenkaan vielä. Ei ole kuitenkaan kovin yksinkertaista sellaista perustaa ja mulla ei ole pienen vauvan kanssa voimia siihen just nyt.

Kaikki on siis vielä hyvin hyvin auki. Pitäisi itsekin nyt vaan osata olla, nauttia Nestorin vauva-ajasta ja luottaa siihen että asiat järjestyy. Nyt viime aikaisten uutisten keskellä erityisesti, haluaisi vaan taas voida jotenkin auttaa muita, varsinkin lapsia. Toisaalta haluaisi olla vain hyvä äiti niille omille lapsille.

Jos mun pitäisi nyt tällä sekunnilla päättää, niin me luultavasti jatketaan vuoden päästä vastaanottoperheenä, jos vain sinne asti pärjätään niin että olen kotona. Toisaalta elämästä ei koskaan tiedä.
Joka tapauksessa olen nauttinut kovasti tästä vauvavuodesta. Ihan erityisen kiitollisena, kyllähän tätä niin pitkään odotettiin. Olen myös saanut pohtia itseäni ”sijaisäitinä”, mitä tekisin paremmin ja miten osaisin levätä työssäni tarpeeksi. Irtiotto työstä on joka tapauksessa tehnyt todella hyvää, kyllähän sitä aika tauotta niitä töitä teki sen 5,5 vuotta, yötä päivää.

Saapa siis nähdä mitä tulevaisuus tuo, mutta nyt ainakin syksyn olen ihan kotona omien lasten kanssa. Teen ompeluhommia omaksi iloksi, vietän aikaa perheen kanssa ja kirjoittelen blogia.

Meinasin jo ihan unohtaa arpoa voittajan Kasvun Taika-arvontaan! Voittaja on Emilia K, joka voitti taaperosirkus-kurssin. Onnea voittajalle, laitoin sulle sähköpostia!

Kohta laitetaan Nestori nukkumaan, ja sitten leffa pyörimään.

Mukavaa lauantai-iltaa kaikille!

-Henna-

Ps. Saa kysyä, jos on jotain kysyttävää sijaisperheydestä. 🙂

Pientä joulun valmistelua

Mulla oli pitkästä aikaa oikein tehokas päivä. Tuli tehtyä niitä pieniä juttuja jotka on odottanut jo ikuisuuden, ja jotka kuitenkin vei taas aikaa niin pienen hetken että mietin jälleen ”miksi en tehnyt tätä aiemmin”. 
Esimerkiksi tuo yläkuvassa vielä näkyvä Mikin sohvan roikkuva naru. Joka kerta sen nähdessäni manailin että se pitäisi korjata, ja nyt vasta sen sain korjattua. Eikä muuten vienyt paljoa aikaa. No nyt on tehty! (Saa nähdä kauan kestää ehjänä)
Sami ja Miki hakivat myös kaupasta muutaman banaanilaatikon, niin saatiin Mikin kanssa siivottua pojan huone oikein kunnolla. Nyt laatikollinen leluja odottaa reissua kirppikselle ja pussillinen sälää meni roskiin. Hirveä kaaos ollut tuo pojan huone, mutta eipä ole enää. Nyt sinne voi rauhassa ripotella vähän joulua. 

 Mä olen mielestäni ihan järkevästi järjestellyt joulukoristeet ullakolle laatikoihin, mutta silti sieltä ei ikinä löydy mitään…. Missä on kaikki ulkovalot?? Ne pitäisi olla jo pihalla eikä kadoksissa ullakolla…
Koin myös pienen surun hetken. Kuka katsoo mun kanssa tänä vuonna Vilin joulun, kuuntelee Ipanapan talvilauluja tai jolle voin lukea Mauri Kunnaksen joulutarinoita? Miki on mukamas liian iso niille ja vauva taas liian pieni. Vauvalle alan kyllä pian lukea, mutta kun ei se raukka vielä edes näe kunnolla joten Kunnaksen pikkunäperrys-kuvat menee ihan ohi. No eiköhän pojan näkö sentään parane tässä vielä huimasti ennen joulua.
Ensi vuonna tuon ”Numero Kakkosen” kanssa saakin sitten tehdä jo näitä kaikkia ihan täysillä! Se etu on tässä lasten isommassa ikäerossa, että kun toisen kanssa alkaa suremaan että ne tietyt pikkulapsi-jutut jää pois, niin tuleekin uusi pallero niitä jakamaan jouluhullun äitinsä kanssa! Tosin viime jouluna tuota välivaihetta korvasi sopivassa iässä olevat hoitolapset. Miki oli mukamas liian iso jo silloin ja vauvasta ei ollut vielä tietoa. Että ehkä mä saan vielä piiiitkään niitä joulujuttuja jonkun kanssa hössöttää, jos vielä vastaanottoperheenä joskus jatketaan.

Vielä ei huvittanut laittaa joulutyynyjä sun muita esille asti vaikka niitä tuolla kaivelin. Joulun valot, tuoksut, piparit, joulutee ym. riittävät oikein mainiosti.

Samilla jatkuu vielä tämän viikon isyysloma. Tämä onkin kolmesta viikosta ensimmäinen kun mäkin herään ajatukseen ”pitäisikö meidän tehdä jotain hyödyllistä”. Pari ekaa viikkoa kun meni tietty täysin toipilaana ja uuteen arkeen tottuen. Ei tässä nyt vieläkään aamusta iltaan hosuta paikasta toiseen, mutta jotain hyödyllistäkin voisi yrittää tehdä. Esimerkiksi ulko-ovet kaipaisi vihdoin paksuja verhoja eteensä, eteiset on niin jäätävän kylmiä heti kun kelit vähän viilenee…
Meillä on kaikki pojat vauvaa myöten nuhaisena, joten kaikkensa saa tehdä jotta talo pysyisi nyt erityisen lämpimänä.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille,

-Henna-

Ps. Kyllä se Miki sentään nappasi itselleen katsottavaksi mm. Maisan joulun, vaikka se onkin muka liian lapsellinen. Maisa vaan oli niin ikisuosikki Mikille aikoinaan ettei vieläkään aio siitä luopua. Veikkaan että poika on äitinsä tavoin ihan hyvillään kun saa sitä tulevinakin vuosina salaa katsoa pikkuveljen varjolla. Se iso etu on pikkusisaruksilla, tiedän kokemuksesta, mulla on heitä kolme. <3