Antiikkilöydöt ja tulevaisuuden suunnitelmia

Lupasin viime postauksessa näyttää mitä löytöjä tein Loviisan wanhat talot tapahtumien antiikkitoreilta viikko sitten. Tuolla tapahtumassa tekee kyllä ihan parhaita löytöjä. Antiikkimyyjiä on todella paljon, ja hinnatkin ovat pääosin ihan kohtuullisia.

Tällä kertaa ei tullut ostettua mitään isoa, vain pientä keittiötarviketta. Enemmänkin olisin löytänyt, mutta sitä jää aina etsimään ”jos löytäisi jotain kivempaa” ja sitten ne ekat löydöt jää. Ostin muutaman lusikan, tarjoilulautasen, alustan teekannulle, kuparisen naulakon ja ihanan ison peltilaatikon. Mä tykkään tosi paljon kaikista erikoisista peltipurkeista ja niitä tulee bongailtua erilaisiin käyttökohteisiin. Tämän ison purkin huomasin jo kaukaa. Tykkään sen väreistä ja varsinkin koosta. Harvoin löytyy näin isoja purkkeja. Itse rakastan vanhoja Disney-elokuvia kuten Aristokatit ja tässä kuvissa on paljon samaa tyyliä.

Koska mulla kuitenkin jo pursuaa keittiö kaikesta krääsästä, nämä ei todennäköisesti jää sinne. Sen sijaan olen aloittanut jo vanhojen tavaroiden keräilyn mun seuraavaa työprojektia varten. Nyt nimittäin paljastan sen verran, että mulla on nyt tavoitteena toteuttaa mun pitkäaikainen haave noin vuoden päästä. Puoti laajenee, ja sen yhteyteen tulee myös kahvila ja toinenkin puoti.

Siis mun pääkoppahan on täynnä ideoita, mutta vielä en kerro niistä kovinkaan paljoa ennen kuin tämä asia alkaa tosissaan etenemään. Joka tapauksessa alan jo hiljalleen keräämään huonekaluja ja muuta kalustetta keittiötarvikkeineen kahvilaan ja puotiin. Koska tottakai haluan saada mahdollisimman paljon vanhoja asioita sinne, eikä niitä kerätä päivässä. Joten pikkuhiljaa kerään vanhoja kuppeja, astioita, ottimia, teepannuja, tuoleja, pöytiä, hyllyjä jne puotiin. Nämäkin ostokset menevät siis sinne.

Tänään leivoin pullaa ja testasin jo miten kiva peltipurkki onkaan pullien/muffinsien tai vaikka keksien tarjoilupurkkina. Toki esimerkiksi kuppeja pitää olla ihan älyttömästi, mutta jostainhan se pitää aloittaa. Onneksi mulla on vuosi aikaa. (Tosin se vuosi tunnetusti hurahtaa nopeasti…)

Voitte varmaan arvata kuinka innoissani olenkaan että joka tapauksessa ollaan nyt tosissaan menossa kohti tätä mun unelmaa. Mieskin antoi vihreää valoa vaikka tietää että tämä tulee muuttamaan meidän kaikkien elämää. En ole enää kotona joka päivä, vaikka samassa talossa olenkin. Tuleva puoti ja kahvila siis muuttaa tuohon meidän pienempään kiinteistöön eli naapuriin. Nestori täytyy laittaa osittain päiväkotiin enkä ole enää kotona kun lapset saapuvat koulusta. Toisaalta mua pääsee moikkaamaan sinne koska vaan, ja toivon että vielä joskus saan tarjota jonkinlaista työtä lapsille puodistani. Toivon myös että tulen antamaan heille kannustusta myös sitä kautta omaan yritystoimintaan ja unelmiensa toteuttamiseen. (Tai sitten mokaan mun yritystoiminnan täysin, mutta ainakin yritin…)

En tosin aio tehdä tätä kaikkea yksin, vaan haen kumppaneita ja itsenäisiä yrittäjiä mun kaveriksi hommaan. Sekin on jotenkin niin ihana ajatus ettei jatkossa tarvitse kaikkea yksin pähkäillä ja järjestää, ja voimme auttaa toisiamme kun jollakin on menoa vaikka lasten kanssa.

Tällaista siis on mulla mielessä nyt. Miltäs kuulostaa?

-Henna-

Aulan remppasuunnitelmia

Mä ajattelin kertoa jatkoksi aiempaan remppapostaukseen liittyen että missä nyt mennään.
Mua on häirinnyt aina suunnattomasti meidän kamala aula. Olen yrittänyt sitä sisustella edes jotenkin mutta eihän se juurikaan auta. Nyt kun remontti vielä siirtyi sinne, niin kaunista ei tietenkään ole. Muovimatot, hämärä tila jne.

Oman osansa rumuuteen on lisännyt vielä koiramme Unto. Sehän on repinyt kaikki vanhat tapetit kaikkialta mistä yltää. Meidän ulko-oven väliovi on myös aivan järkyttävän näköinen, sekä listat välioven ympärillä. Nekin lisää työtä kun joudutaan paikkailla koiran tuhot. Onneksi koira ei ole päässyt kauniin ulko-ovemme kimppuun.

Niitä on kuitenkaan turha voivotella, kuopan pohjalta tie on vain ylöspäin. Täytyy tosin toivoa että koiran sekoilut olisi vihdoin sekoiltu ettei remontointi mene hukkaan.

Unton peti on aulassa, ja olemme aloittaneet työt toiselta puolen aulaa. Meidän piti jo viikko sitten aloitella tapetointiakin mutta ei olla ehditty. Heti kun on aikaa, tapetoidaan osa huoneesta. Osa muovimatosta on irti, kattomaalia ei tarvitse kokonaan poistaa. Aula voisi valmistua suht nopeastikin jos aikaa sille vain olisi.

Aulaan tulee ekassa kuvassa näkyvää William Morrisin Golden lily-tapettia. Tapetin alapuolelle tulee taas panelointi niinkuin esim keittiössä on. Lautalattiaan maalataan ruudukko.

Haluaisin ruudukon johon tulee ns. reunat myös. Esimerkkinä ylempi ruutulattiakuva. Lisäksi mua houkuttais hirveästi tuo idea että lattia jäisi puun väriseksi ja vain ruudukko maalattaisiin. En tiedä onko meidän lattia tarpeeksi hyvässä kunnossa tuohon ideaan… Tuossa ei niin haittaisi aulaan herkästi tulevat naarmut.

Kattoon tulee olohuoneen kristallikruunu. Untolle täytyy jättää tilaan joku kiva peti. Lisäksi täytyy miettiä vaatesäilytystä tilassa järkevästi. Haaveena tilaan on vanha puinen vaatekaappi. Lisäksi tarvitaan joku pystynaulakko vieraiden takeille sekä jotain muita säilytysratkaisuja.

Eniten pohdintaa aiheuttaa tilan värit. Muuriseinien, paneloinnin sekä lattiaruudukon värit pitäisi valita. Tapetista jos nappaa sävyjä, niin sielähän olisi tarjolla vaaleaa sinistä/turkoosia, beigeä pohjavärinä, vihreää, lohenpunaista… Jotenkin olen nähnyt päässäni tilan melko tummana. Toisaalta aula on suht pimeä, ja tummat pinnat vielä lisää pimeää efektiä kun toisaalta haluaisin avaraa tunnelmaa… Väreillä on siis paljon väliä.

 Lattia voisi ehkä olla myös beige niinkuin esim keittiössä ja siinä vaalean turkoosi ruudukko. Muuriseinät voisi olla beiget niinkuin nytkin tai jopa vaalean siniset myös. Panelointi… en tiedä. Mietin tumman ruskeaakin muureihin, mutta jos vaatekaappi tulisi olemaan ruskea ja sen paikka on muurin edessä, niin sehän häviää seinään.
Täytyy kyllä tarkkaan miettiä miten värit toimisi hyvin yhteen. Liian kirjavakaan ei ole hyvä. Ehkä voisi olla jopa beige muuriseinä ja lattia, kauniin ruskea paneeli ja ainoa väri olisi turkoosit ruudut. Hmm… Pinterestistä nappasin yläkuvan, jossa sininen sopii ihan kivasti tapettiin. Vaikka tummaa tulisikin, valkoiset lattialistat ja paneelin reunalista raikastaisivat vähän. Valkoista pitää joka tapauksessa olla jossain raikastamassa.
Saa nähdä mihin päädyn, pitäisi keksiä joku hyvin toimiva kokonaisuus. Ehkä päätöstä auttaa kun tapetoi seiniä ensin.

Yllä vielä kuva jonka värimaailmasta pitäisin aulassa.

Asiasta viidenteen. Mä muuten myin meidän sohvan tänään. Olohuone on melkoisen autio tällä hetkellä. Uusi sohva on mielessä, mutta katsotaan koska ehdin uuden käydä ostamassa. Jos saan sen mitä haluan, olohuoneeseen tulee ihanasti enemmän tilaa. Tulevassa sohvassa ei ole divaaniosaa, minkä puuttuminen tekee tilasta huomattavasti ilmavamman. Lisäksi haluan ehdottomasti sohvan jonka alta pystyy helposti imuroimaan. Edellisen sohvan alta löytyi 10 kiloa karvaa ja ties minkälaista lelua ja lelun osaa. Ei hyvä, kun meillä kasvaa taas tuleva taapero.

Laitan sohvakuvia heti kun sellainen meille saadaan!

-Henna-

Linkit kuviin täältä ja täältä

Suuri pieni ihme

Pääsen vihdoin
kirjoittamaan postauksen, jota olen odottanut jo vuosia. Olen niin innoissani
kun pääsen kertomaan jotain todella ihanaa! Meidän perheessä on tapahtunut
ihme. Ihana pieni ihme.
Olen raskaana, me saamme syksyllä vauvan!
Olemme tällä hetkellä täysin onnesta
sekaisin, tämä vauva ei ole meinaan ollut itsestäänselvyys vaan meidän kohdalla todellakin ihme. Siitä meinaankin
kertoa nyt meidän perheen tarinan, vaikka tästä tuleekin nyt todella henkilökohtainen postaus… Haluan kuitenkin kertoa sen, jospa joku muukin saisi tästä toivoa.
Vuonna 2010
syksyllä, 3,5 vuotta sitten, päätimme että haluamme toisen lapsen. Olimme juuri
menneet naimisiin Samin kanssa, Miki oli noin 2-vuotias, asuimme kerrostalossa
Helsingissä. Olimme toimineet kriisiperheenä noin vuoden, ja etsimme
parhaillaan uutta kotia. Silloin olimme tulevasta vauvasta innoissamme, emmekä
onneksi vielä tienneet mitä on edessä.
Me löysimme pian
unelmiemme kodin, muutimme ja aloitimme vuosia kestävän ison remontin. Kuukaudet kuluivat,
Miki kasvoi, hoitolapset vaihtui. Oli pientä sylivauvaa, vähän isompaakin lasta
ja koululaista. Kaipasimme myös sitä omaa lasta, Mikillekin olisi ihana saada
sisarus. Olihan omat sisaruksemmekin meille tärkeitä.
Vauvaa ei kuitenkaan kuulunutkaan. Juoksin lääkäreillä, sain diagnoosin, PCO, sain monia erilaisia
hormonilääkkeitä jotka vain sekoittivat pitkää kuukautiskiertoani lisää. Lääkkeet
aiheutti myös munasarjaani kystan, lääkäri uhkasi jopa pahimmillaan toisen munasarjan
poistollakin, munasarjat olivat tukossa ja tilanne näytti epätoivoiselta…
Tulin kuitenkin
raskaaksi, vuoden yrityksen jälkeen, kahdestikin. Molemmat raskaudet menivät
kuitenkin varhain kesken. Ahdistus oli ihan hirveä, itkin, itkin ja pääsin
sängystä ylös vain lasten takia. Remontti ja työstressit eivät auttaneet asiaa,
eivätkä varmasti auttaneet raskautumisessakaan. 
Kalliilla lääkärillä
juoksut jatkui, lääkkeet jatkuivat. Minulle tehtiin tähystysleikkaus jolla
tutkittiin vielä tarkemmin tilanteeni. Mitään hälyyttävää ei löytynyt eikä mitään poistoja tms tarvittu. Tein kymmeniä raskaustestejä, toivo nousi joka kuukausi mutta en vain
tullut raskaaksi.
Arki jatkui, lapset
vaihtui. Pääsääntöisesti nautin kyllä elämästäni, olihan minulla kuitenkin
asiat ihan hyvin. Lapsenkaipuuni ei kuitenkaan hellittänyt, romahtelin välillä
ja maailma tuntui epäreilulta. Jotkut sai lapsia haluamattaan, jotkut ei, vaikka
kuinka halusi. Kodissamme vilisi lapsia, mutta se ei poistanut biologisen kelloni tikitystä… Olihan nämä lapset Mikiä lukuunottamatta vain hetken lainassa.
Minulla on Miki,
joka on elämäni tärkein asia ja joka päivä kiitin siitä että minulla on hänet!
Kunpa olisin häntä odottaessani aikoinaan oikeasti tajunnut mikä lahja hän onkaan! Miten
saimme hänet niin helposti, mutta tämä toinen ei millään tule…
Ajatukseni pyöri
vauvoissa ja lääkärikäynnit vain masensivat lisää. Sami yritti lohduttaa muttei pystynyt ymmärtämään, asia oli hänellekin menetys muttei pakkomielle. Läheiset olivat tukena, välillä tosin tuntui että ihmiset varoivat kertomasta raskauksistaan ja vauvoistaan. Vauvabuumi jylläsi, läheiset ympärilläni odotti vauvoja toinen toisensa perään, mutta minä sain vain seurata vierestä. Sanoin rehellisesti että ne sattuu mutta olen onnellinen heidän puolestaan. Jotkut yrittivät lohduttaa että olemmehan vielä nuoria… Olemme, mutta Miki kasvaa ja ikäero vain suurenisi lasten välillä. Se oli iso surunaihe minulle.
Lopulta syksyllä
2013 tapahtui muutos, päässäni. Lähdin jälleen lääkäriltä kotiin kaksi lääkepakettia kainalossani. Toinen lääke oli oikeastaan rintasyöpälääke, toinen
diabetes. Jotenkin niiden piti auttaa raskautumaan lääkärin mukaan, en muista
miten. Paketti lupasi sivuoireina mm. pahoinvointia.   En aloittanut lääkkeitä. Mieli sanoi, nyt
riitti! Ei näin voi jatkua!
Hain apua
vaihtoehtohoidoista joista merkittävin oli hakeutuminen homeopaatin
vastaanotolle. Lähdin vastaanotolta paljon kevyemmin mielin kuin sinne
mennessä. Aloitin homeopaattiset lääkkeet heti, ja
kiertoni lyheni samantein normaaliksi! Mulla ei ole koskaan ollut
normaalipituinen kierto!
Samoihin aikoihin
aloitimme PRIDE-koulutuksen. Pikku hiljaa päätimme että emme tarvitse välttämättä toista omaa lasta,
elämä on ihanaa ilmankin. Sen sijaan voimme vaikka antaa kodin jollekin
toiselle. Mieleni alkoi irrottautua pakkomielteestäni.
Kurssi alkoi olla
lopuillaan, olin syönyt homeopaattisia lääkkeitä pari kuukautta ja tein taas
testin. 
Plussa. Plussa!
Eka ajatus oli
järkytys, epäusko, jopa tunne etten haluakaan tätä, olin jo antanut mieleni
luovuttaa! Oikeasti halusin mutta pelotti niin kauheasti! Keskenmenot
kummitteli päässä ja aloin heti pelkäämään. Pelkäsin joka päivä. Heräsin painajaisiin ja
kipuihin, panikoin, itkin ja ahdistuin. Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin.
Homeopatiasta sain apua paniikkikohtauksiin ja pahimpiin raskausoireisiin. Arki
piti kuitenkin hoitaa.
Viikot kului, kävin
neuvolassa, vietin 30-vuotispäiviä läheisten kanssa väsyneenä ja pahoinvoivana.
Teki mieli kertoa kaikille mutta en uskaltanut, kun en osannut itsekään iloita.
Neuvolasta en saanut
apua, vain kasan papereita ja neuvon olla stressaamatta… Viikot kului, olo
vähän helpottui. Pieni toivonkipinä iski, josko sittenkin….? Ultraääni-aika häämötti jossain viikkojen päässä. Vasta sen jälkeen
uskaltaisin hengittää.
Tiistaina oli lopulta
tuo maaginen ja odotettu päivä. Heräsin painajaisten keskeltä totaalisen
hermona, jännitti ihan hirveästi!
Ruuhkassa ajoimme
sairaalaan, eksyimme osastosta, pääsimme suoraan lääkärin huoneeseen. 
Hengitin
syvään, odotin, ja sielä hän oli! Pikkuinen ihana ja niin odotettu rakkaamme,
hyppi ja pomppi masussa kuin ajatellen ”Hei äiti ja iskä, täällä mä olen terveenä,
ei tarvitse huolehtia!”
Itkin, mutta vihdoin
ilosta. Tunne oli uskomaton, ja niin odotettu. 6 cm pitkä vauvamme oli terve,
elossa ja vihdoin saan kokea taas raskauden ilon ja vauva-arjen.
Miki sai tietää
isoveljeydestään samana iltana, hän oli yhtä hymyä ja hyppi ja pomppi kuten
pikkusisaruksensa. Hän ei varmasti osannut odottaa tätä, mutta taisi olla salaa
toivonut että hänestäkin tulisi vielä isoveli.
Me vietämme tämän kesän
toistaiseksi viimeisten hoitolasten kanssa, minä saan kulkea ylpeänä masu
pystyssä kesän. Loma työstäni on tervetullut, en jaksa elämää surun ja
kriisin keskellä ikuisesti. Syksyllä voin keskittyä hetken omien lasteni
pieniin arkisiin ongelmiin, töitä ehtii jatkaa myöhemminkin. Ehdimmekin jo auttaa yli 20 lasta. 
Olen niin
kiitollinen.
Meidän perhe kasvaa
yhdellä ensi lokakuussa.
-Henna-

Ps. Tämä oli elämäni
henkilökohtaisin postaus, toivon että kommentoit asiallisesti. Sekundaarinenkin
lapsettomuus voi olla iso kolaus perheille, sitä ei pidä vähätellä. Toivon että
joku sai tästä tekstistä lohtua ja siksi halusin sen nyt jakaa kaikille. Ihmeitä voi oikeasti tapahtua.