Remontti-sarja: Millaista on remontoida perheenä kotiaan

 

remppa_keittio6Mä ajattelin tämän kertaisessa postauksessa pohtia sitä, että millaista on rempata kotiaan perheen kanssa. Aion jossain vaiheessa haastatella myös Samia, vähän mies-näkökulmaa asiaan, mutta ensin kerron omia fiiliksiä.

Kun me ostettiin tämä talo, meidän perhetilanne oli se että meillä oli 2-vuotias poika ja kouluikäinen hoitolapsi. Asuttiin kerrostalossa Helsingissä. Kummallakaan ei ollut kokemusta remontoinnista. Me rehellisesti lähdettiin tähän kyllä ihan sokkona. Siis sillain että meillä ei ollut minkäänlaista tietoa mitä tämä tulisi olemaan. Me vaan ihastuttiin taloon ja annettiin elämän viedä. Tiedettiin vaan se, että talon rakenne tuntuisi olevan kunnossa. Molemmilla oli super iso into tähän, ja molemmat olivat kädentaitoisia. Mieheltä löytyi myös taito tehdä asiat maalaisjärjellä, mulla taas oli kyky suunnitella ja selvittää tietoa etukäteen. Toisaalta ihan hyvä ettei tiedetty mitä tuleman pitää. Elettiin vain päivä kerrallaan.

remppa tapetit2Nyt kun isoimmat rempat sisällä on ohi, ja ollaan asuttu tässä 6 vuotta, ei voi sanoa kuin että huh huh. Ja toiset huh huh, kun tekemistä olisi vielä ihan hirveästi mutta kun enää ei oikein huvita, ei jaksaisi. Ollaan niin täysillä tehty monta vuotta. Nää vuodet on ollut ihan rehellisesti todella raskaita välillä. On kyllä pieni ihme että me ollaan vielä Samin kanssa yhdessä. Joku meillä vissiin toimii kuitenkin niin hyvin, että edelleen ollaan yhdessä ja aiotaan olla jatkossakin.

Ekat vuodet oli tosi rankat, me tehtiin kaikki vapaa-ajat remppaa, ihan kokoajan. Aina vuorotellen tai yhdessä. Välillä kinattiin kumman vuoro olisi nyt mennä yksin skrapaamaan maalia irti kylmän talon lattiasta. Kun kumpaakaan ei olisi huvittanut mutta kun oli pakko. Mutta jotenkin ne ekat vuodet jaksoikin ihan superhyvin, koska homma eteni ja vähän väliä pääsi iloitsemaan valmiista. Aina kun yksi uusi huone valmistui, se oli suuri ja hieno etappi eteenpäin.

Lisäksi, vaikka välillä kinattiin kun laitettiin tapettia seinään, remppa oli myös pääosin tosi kivaa puuhaa yhdessä. Illalla kun lapset meni nukkumaan, me avattiin siideri tai keitettiin kahvia, juteltiin ja tehtiin hyvässä sovussa yhdessä remppaa illan pimeydessä. Haaveiltiin tulevasta ja nautittiin yhteisestä hetkestä. Kun taas nykyään me lasten mentyä nukkumaan, löhötään sängyllä ja kumpikin katsoo padeilla omaa ohjelmaansa. Välillä sitä kaipaa yhteistä tekemistä, mutta ei kuitenkaan saa mitään aikaan kun ei ole ihan pakko. Se pakko myös antoi aiemmin virtaa siihen tekemiseen, kun tehtävä oli vaikkei tehnyt mieli tehdä.

remppa-nepanhuone8Lapset taas, noh, oon kokenut miljoona kertaa huono äiti-fiiliksiä rempan takia. Ihan hirveän monesti. Kun olen ärissyt rempasta väsyneenä lapsille, harmitellut että lomilla muut perheet lähtee reissuun, ja me vaan rempataan. Kokenut ettei lapset saa tarpeeksi huomiota ja joutuvat elämään keskeneräisyyden keskellä. Hoitolapset ovat saaneet muuttaa meille keskelle remppaa ja vanhemmat kyläillä myös lastensa luona talossa joka on ihan kesken. Tunsin syyllisyyttä ja harmia Mikin puolesta kun iskä teki vaan hommia aina.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu kuitenkin että olin väärässä. Mä olen kuitenkin ollut kotiäiti kaikki nämä vuodet. Mikin on hyvin harvoin tarvinnut tulla koulusta tyhjään kotiin. Mikillä on aina ollut täällä kavereita hoitolasten myötä. Miki on myös nähnyt ettei mikään tule helpolla. Että unelmiensa eteen täytyy tehdä töitä. On hän myös päässyt nosturin kyytiin, vasaroimaan iskän kanssa ja auttamaan muutenkin hommissa. Eikä hoitolapset ole olleet heitteillä tai vaarassa. Jompikumpi on aina ollut lasten kanssa, ja remppahuoneet visusti kiinni. Jos kuitenkin tekisin tämän uusiksi, lähtisin tähän mieluummin vasta kun lapset on vähän isompia. Miki oli tosi pieni kun aloitettiin. Nestori taas on nyt niin pieni, mutta pahin remppaaminen on jo ohi ja aikaa pojille riittää ihan erilailla.

remppa-nepanhuone12Näiden kuuden vuoden sisään on mahtunut paljon suuria tunteita. Välillä ollaan oltu niin vihaisia Samin kanssa toisillemme, välillä on tuntunut että en vaan jaksa enää tätä. En keskeneräisyyttä, en riittämättömyyden tunnetta enkä sitä että aina on jotain hommaa. Välillä remppa on mennyt pieleen, välillä tuntunut ettei mikään valmistu ikinä. Välillä on juhlittu kun on saatu valmista tai opittu jotain uutta remontissa. Välillä ollaan oltu ylpeitä kun joku kehuu miten ihana koti meillä on tai ollaan itse huomattu miten hyvää jälkeä ollaan saatu aikaan. Välillä ollaan oltu ylpeitä toistemme osaamisesta ja oppimisesta. On myös itketty tuhannet itkut, ja naurettu tuhannet naurut. Eletty sitä arkea ja välillä juhlaa.

Toki tämä remppa olisi ollut helpompi myös ilman työtä vastaanottoperheenä, joka toi todella isot omat haasteensa. Toinen mikä oli haastavaa, oli meidän vuosien sekundaarinen lapsettomuus. Se kun osui just näihin vuosiin myös ja oli mulle henkisesti todella rankkaa aikaa. Muistan edelleen Nestorin huoneen tapeteista miten tapetoitiin niitä vuosia sitten, mä olin raskaana ja olin niin onnellinen. Kun sainkin keskenmenon, ne tapetit toi mulle alkuun vain pahaa oloa. Kun vuosia myöhemmin vihdoin odotin Nestoria, en muista tuosta raskausajasta remppaamista oikeastaan ollenkaan. Mä pelkäsin niin hirveästi että jotain sattuu taas. Joten ei se remppa yksin ole raskasta, vaan se elämä siinä ympärillä myös. Toisaalta, sitä pahaa oloaan sai purkaa siihen remonttiin. Kaikessa on siis puolensa.

Nyt kun katson vuosia taaksepäin, olen todella tyytyväinen että lähdettiin tähän. Tämä koti ei ole vain koti, tämä on elämäntapa. Tämän kodin takia mulla on blogi. Blogi joka on auttanut mua jaksamaan niin että en tiedä olisinko edes selvinnyt ilman tätä. Teidän lukijoiden kommentit auttoi jaksamaan, sain vinkkejä ja kannustusta ja tukea täältä. Tämän kodin takia meillä oli vastaanottoperhetyö, ja kunnon tilat lapsille. Tämän kodin ansiosta mulla on myös nykyään oma puoti ja edessä vaikka mitä suunnitelmia ja haaveita. Sellaisia joihin tarvitsen tämän paikan. Tämä koti on opettanut meitä tosi paljon. Olemme oppineet perinneremppaa, ekologisuutta, kierrätystä, vanhan arvossa pitämistä. Tässä kodissa on paljon historiaa ja me ollaan ymmärretty että me ollaan täällä vaan ohikulkumatkalla, hoivaamassa tätä jotta tämä saa tönöttää täällä Korson asemalla seuraavatkin sata vuotta. Täällä on asunut monia ennen meitä, ja tulee asumaan monia meidän jälkeenkin.

Vaikka ei me täältä lähdetä vielä pitkään aikaan. Remppa jatkuu, meidän elämä jatkuu täällä. Vaikka täällä on ollut rankkaakin, niin nyt on ihanaa nauttia siitä mitä ollaan tehty. Isoimmat hommat kun on tehty. Kaikki tämä on ollut just tämän arvioista, enkä mä vaihtaisi tätä mihinkään. Eikä varmasti muukaan perhe.

Loppuun vinkki, jos harkitset rempan aloittamista. Keksikää joku keino johon purkaa sitä stressiä ja uupumista jonka remontti tuo. Sen jaksaa jos saa välillä onnistumisen kokemuksia ja saa purkaa stressiä johonkin. Olkoon se sitten liikunta, päiväkirja, mitä hyvänsä. Mulla se oli blogi ja sisustuksen suunnittelu, sekä perheen ja ystävien tuki. Toinen on se, että ollaan pystytty puhumaan asiat halki. Ollaan toki riidelty kun tarpeeksi väsyttää ja ketuttaa, mutta lopulta myös puhuttu fiilikset läpi.

Helppoa ei siis tule varmasti olemaan kellään, mutta lopulta se pahin ja kiireisin aika on vain lyhyt aika elämästä ja sitten sulla onkin jo ihana koti. <3

-Henna-

Lasten joulukalenteri

lasten-joulukalenteri1 lasten-joulukalenteri2

Joulukuun ensimmäinen! Voi hurjaa, nyt jo!

Sehän tarkoittaa sitä, että lapsien odottama joulukalenterin ensimmäinen luukku aukeaa. Meillä on lapsilla perus suklaakalenterit myös, mutta tein pojille kalenterin myös itse.

Viime vuonna tein Mikille ensimmäistä kertaa itse kalenterin ja se oli niin iso hitti että nyt piti tehdä taas samanlainen. Tosin nyt Nestorikin on niin iso että sai kanssa samanlaisen.
lasten-joulukalenteri3 lasten-joulukalenteri

Pitkään pohdin että mihin ihmeeseen sijoitan kalenterit, nyt kun niitä on vielä kaksi. Lisäksi olisi kiva ettei Nestori yllä niitä repimään. Lopulta päädyin samaan paikkaan kuin viime vuonna, tuo on niin ihanan näköinen tuossa sohvan päällä. Kyllä, Nestori yltää siihen mutta ei ollut nyt muutakaan vaihtoehtoa. Tämän vuoden kalenteri eroaa edellisestä vain sillä, että värimaailma on todella punainen. Viime vuonna oli vaaleampi.

Sen että kalentereja on kaksi, yhteensä 48 luukkua, oli vähän haaste. Lopulta ratkaisin asian sillä, että toinen puoli on Nestorin, toinen Mikin. Laitoin nimet tuollaisilla kirjain-viirinauhoilla, joita muuten saa mun puodista. Laitoin nyt alkuun tuohon molemmille ensimmäiset 12 luukkua, ja loput sitten myöhemmin kun siihen taas mahtuu. Pelkästään liian painon vuoksi en uskaltanut laittaa enempää. Sitäpaitsi näin voin kierrättää nuo samat pussit niihin viimeisiin luukkuihin. 

Sitten vielä valonauhat ympäri, ja se on siinä! Nestorihan on ihmeen hyvin pitänyt näppinsä erossa tuosta, paitsi tänään päivällä… Havahduin rapinaan, ja kyllä, pari pakettia oli revitty auki… Onneksi ne oli Mikin paketteja ja Miki oli kaverin luona. Nappasin äkkiä pussit uuteen paketointiin ja Nestori sai torut… Saa nähdä millaista vääntöä tästä tulee jatkossa joka aamu. Kun eihän tuo lapsi tajua että vain yksi kerrallaan…

Näissä kalentereissa on sisällä tikkareita, rusinarasioita, lakuja, pikkuautoja, kalastuspeli Tigerista, Aku Ankan taskukirja, Pokemon-palloja ym. Loppuihin luukkuihin etsin vielä jotain edullisia lahjakortteja ja askartelutavaraa. Suurimmassa osassa on siis pieni karkki, mutta muutama tavarakin löytyy. Hirveästi en halunnut turhaa krääsää näihin kerätä. Jotkut pokepallot nyt on vähän sellaisia, mutta ne on nyt ollut hitti niin näillä nyt mennään. Ehkä tämäkin asia pysyy balanssissa sillä, että meiltä ei tule joululahjaksi krääsää. Miki saa meiltä vain kissanpennun, Nestorin lahja on vielä päättämättä. Sukulaisilta tulee riittävästi leluja ja pelejä ym sitten.

Nyt toivotan kaikille ihanaa alkanutta joulukuuta!

-Henna-

 

 

Syksyn alku

Mä pitkään pohdin että aloitanko edes aiheesta, mitä täällä on tapahtunut. Kerron nyt kuitenkin suoraan että mun isäpuoli kuoli toissailtana yllättäen… Olin tekemässä kauppaan tilausta ja viettämässä normaalia arki-iltaa, kun sain puhelun siskolta. Meidän kaikkien elämä muuttui kertaheitolla. Mulla rehellisesti on ollut melkein aina huonot välit isäpuoleen, ja varsinkin viimeiset vuodet oli vaikeita. Kummasti se viha vaan katoaa kuoleman myötä. Jäljelle jää vain suru, ja ne hyvät hetket. Jäljelle jää ahdistus ja pelko elämän hauraudesta. Viime syksynä vietimme myös muutamat hautajaiset, ja nyt tämä alkoi taas…

Eilisen vietin ihan koomassa. Näin kun isä vietiin pois ja päässäni näkyy vain se näky kokoajan. Sydämessä on huoli äidistä ja sisaruksista. Ahdistaa myös se, miten elämä muuttuu ja ihmisiä alkaa lähtemään elämästä. Mikään ei ole ikuisesti kestävää. Ikinä ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Mä en oikein tiedä mitä mä sanoisin tai miksi kerron tämän tänne. Mun piti tulla kertomaan syksyisestä olohuoneesta, siitä normaalista arjesta. Arjen pienistä iloista. En kuitenkaan pysty.

Tänään olen puuhastellut koko päivän, aamusta iltaan. Tehnyt töitä, kuvaillut tuotteita, siivonnut ja kuvannut juttuja blogiin. Hoitanut Nestoria, leiponut pizzaa ja omenapiirakkaa. Kutsunut äidin ja sisarukset kahville ja jakamaan piirakan. Elänyt sitä arkea, sitä mitä tämä elämä on, tapahtui mitä hyvänsä. Minä en äitinä enkä yrittäjänä voi istua paikallaan, eteenpäin on mentävä. Välillä sitä pysähtyy kun ahdistus vyöryy yli, sitten taas jatketaan. 

Tänään on silti jo helpompaa kuin eilen, se puuhastelu auttaa ja aika parantaa. Onneksi Nestori sai tänään kaikki nauramaan, tiesin ja tunsin että tästä selvitään. Kaikki selviää kyllä. Mulla on edelleen mun äänekäs perhe, mun sisarukset, äiti ja muu suku, ystävät. Mulla on ihana koti. Vaikka elämä tuo niin hyvää kuin pahaa, aion silti edelleen nauttia kauniista kodistani. Uusista sohvatyynyistä, kynttilänvalosta ja kahvin tuoksusta. Elää päivän kerrallaan.

Mun isäpuoli ei koskaan nähnyt tätä kotia. Se mua vähän kaduttaa. Etten päässyt näyttämään mitä olen saavuttanut. Onneksi sieltä taivaasta on aika hyvät näkymät tänne.

-Henna-