Erityisherkkä?

Koin pienen oivalluksen eilen itsestäni, ja tuntui että haluan jakaa siitä ajatuksia muillekin vaikka aihe onkin kovin henkilökohtainen.

Luin eilen Facebookissa keskustelua erityisherkkyydestä. Sana josta olen kuullut ennenkin ja miettinyt että olenko sellainen. Joskus kirjakaupassa luin jonkun kirjan takakannen aiheesta, mutta koin että se ei oikein kuvannut mua kuitenkaan.

Eilen luin keskustelua erityisherkistä lapsista, keskustelua joka siirtyi myös erityisherkkiin vanhempiin. Koin oivalluksen, tuo olen niin minä! Avaanpa siis luonnettani hiukan lisää.

Mä olen lapsuuteni ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä. Mulla oli aina 1-2 parasta kaveria joiden kanssa vietin aikaa mutta isossa ihmislaumassa en viihtynyt. Kadehdin sosiaalisia ihmisiä, niitä koulun ”cooleja” tyyppejä. Itse rakastin käsitöitä, piirsin paljon, vihasin liikuntaa ja varsinkin esiintyä muiden edessä. Lintsasin yläasteella ja lukiossa esitelmistä jotka ahdisti mua todella paljon. Aikuisiällä tein hyppyjä ulos mukavuusalueeltani ja opin rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi ja opettelen tuota edelleen. Silti edelleen ahdistun todella vahvasti isoista ihmismääristä ja niistä esitelmistä. Voin pahoin viikkoja ennen, jos tiedän että joudun pitämään jonkin esitelmän tai edes esittelemään itseni muiden edessä. Kirjoitan helposti julkisesti blogia mutta jos mua pyydetään bloggaajana esiintymään jonnekin, en missään nimessä mene. Jolloin saatan luonteeni takia menettää tosi kivoja juttuja elämässäni. En kuitenkaan kestä sitä viikkojen pahoinvointia, ahdistusta, murehtimista ja vatvomista.  Tykkään kyllä järjestää juhlia ja olla mukana tapahtumissa, mutta väsyn voimakkaasti tilanteissa jossa on paljon ihmisiä.

Sanoisin olevani joustava ja lämminsydäminen ihminen. Olen se tyyppi joka haluaisi pelastaa kaikki maailman eläimet ja lapset ja vanhukset ja ja… Heittäydyn projekteihin mutta jossain vaiheessa ahdistun jos olen haalinut liikaa kaikkea elämään. En siedä mustavalkoista ajattelua enkä jyrkkiä mielipiteitä vaan koitan löytää kultaisen keskitien kaikessa. Sellaisen ajattelutavan jossa kaikilla olisi ihan mukava olla. Ymmärrän nykyään paremmin erilaisia ihmisiä ja koitan aina auttaa kaikkia sen mitä pystyn. Tästä huolimatta olen ahdistunut omasta luonteestani äitinä. Koen syyllisyyttä joka päivä, ja koen olevani huono äiti ja huono vaimo. Olen miettinyt että mikä mua vaivaa, miksi olen tällainen kun haluan kuitenkin kaikkien parasta ja rakastan perhettäni.

Aamuisin nousen väsyneenä ja kiukkuisena ylös, varsinkin viikonloppuisin. En ole aamuihminen, haluaisin ihan omassa rauhassa nousta ja herätä, ilman että joku hyppii klo 6.30 mun naamalla ja huutaa ”kakka!” tai yksi kyselee ”missä mun reppu, missä mun puhelin” tai yksi kitisee että miksi oon heti aamusta niin huonolla tuulella ja pilaan muiden aamun. Haluan tehdä asioita yksin, omassa rauhassa. Töitä, lukea tai kutoa. Ilman että ihan jatkuvasti joku keskeyttää ja kitisee jotain. Mulla palaa heti hermo ja huudan kun mut keskeytetään toistuvasti. En kestä meteliä. Enkä kestä sitä että en ikinä saa olla yksin edes joskus. Mä tykkään tavata ihmisiä, tykkään kun meille tulee läheiset kuin omaan kotiinsa, ja mä tykkään mun perheestä. Kaipaan silti välillä yksinoloa niinkuin ruokaa ja vettä. Mun pää huutaa kun en saa omaa rauhaa. Se sitten näkyy räjähtelyinä ja kiukutteluna.

Kaiken tämän jälkeen olen huonolla tuulella, tiuskin mun rakkaille ja soimaan itseäni kun olen niin huono äiti. En jaksa kiinnostua autoleikeistä enkä jaksa riehumista. Rakastan sitä kun lapsi osaa itsekseen leikkiä, voisin tarkkailla vaikka koko päivän lapsen leikkiä mutta itse en jaksaisi kontata lattialla mukana. Mieluummin kudon vieressä sohvalla. Toisaalta kyllä tykkään leipoa lapsilleni, tehdä yhdessä palapeliä, olla läsnä, jutella ja tukea. En vaan jaksa jatkuvasti touhuta lasten kanssa. Välillä haaveilen siitä että olisin eläkkeellä ja rauhassa itsekseni, vaikka tiedän kyllä että silloin kaipaan tätä aikaa. Koen siitäkin huonoa omaatuntoa. Halusin lapsia, ja haluan lisää (Omia tai lainattuja) mutta välillä ahdistaa. Lisäksi vielä mulla on tapana vatvoa turhia asioita aivan liikaa, varsinkin jos joku sanoo musta jotain negatiivista niin märehdin sitä pitkään. (Ei ehkä hyvä juttu bloggaajalle…)

Olen vuosia luullut että se johtuu siitä että olen itsekäs ja liian mukavuudenhaluinen. Eilen mä koin oivalluksen että se on vain mun luonne. Kysymys kuuluu vain että mitä mä tällä tiedolla nyt teen? Mieskin on sosiaalinen ja jatkuvasti äänessä, eikä ymmärrä mua yhtään. Tajusin että tämän takia meilläkin on suurinosa riidoista syntynyt. Kukaan ei tarkoita pahalla mutta mua ei vaan ole ymmärretty, enkä ole itsekään ymmärtänyt itseäni. Kun hoitolasten ja remontin kanssa elettiin rankinta aikaa, mies vei lapset kerta viikkoon ulos ja mä sain vaan olla. Se oli mun turva ja avain jaksamiseen. Sitä täytyisi varmaan taas tehdä.

Huomaan myös, että meidän Mikissä on myös paljon erityisherkkyyttä ja ymmärrän nyt häntäkin paremmin. Nestori vuorostaan on isänsä kaltainen sosiaalinen tyyppi, joten helppoa tällä porukalla ei aina ole yhdessä. Varsinkin kun siihen lisätään vielä yli-innokkaat koira ja kissa. (Tämän takia olen varmaan myös enemmän kissa kuin koira-ihminen, en jaksa tuota koirien energiaa ja yli-innokkuutta. )

En tykkää lokeroida itseäni mihinkään. Nyt voin kuitenkin etsiä ehkä ideoita miten tästä voitaisiin mennä parempaan suuntaan.

Mielelläni kuulisin kokemuksia asiasta. Oletko sinä tai joku perheestäsi erityisherkkä?

-Henna-

Ps. Kuvat viime tammikuulta. Näissä on jotenkin ihanan herkkä tunnelma, joka sopi aiheeseen.

Kaunis syyspäivä ja viikonlopun tunnelmia

Nämä kuvat ovat oikeasti perjantailta, mutta nyt on menty viikonloppu taas niin tukka putkella, että en aiemmin ehtinyt niitä tänne laittaa. Aivan ihanat syyskelit meitä hellinyt. Itse en ole niistä juurikaan ehtinyt kylläkään nauttia. Kuitenkin ne pienet hetket mitä olen ehtinyt, ovat olleet ihania. Parit koiranlenkitykset auringon paisteessa, lehtien rapistessa jalkojen alla. Tässä kuvaushetkellä taas istuin kuistilla ja vahdin Nestoria, joka leikki hiekkalaatikolla. Olin juuri lukenut veljen vaimon helpon uuniomenahillon ohjeen, ja päätin pilkkoa omenat hilloksi. Sehän sujui samalla kun Nestoria vahdin. Mun käly siis kirjoittaa pitkästä aikaa taas ihanaa ruokablogia Turun Sanomiin ja sielä oli tosi helppo hillo-ohje. Tuli muuten hyvää!

Muutoin viikonloppu sitten sujahtikin sisätiloissa. Koko lauantain olin Forever-jälleenmyyjien koulutuksessa Finlandiatalossa ja hain kasan inspiraatiota työhön ja elämään. Tänään sunnuntaina meillä oli Korsossa markkinat, ja pidin puotia samalla pari tuntia auki. Porukkaa kävi ihan kivasti, mutta tietty sitä ostavaa porukkaa saisi olla enemmän. Tällain kauppiaana tämä ensimmäinen vuosi on niin hankala kun ei tiedä miten paljon ihmiset ostaa ja mitä ostaa. Että onko nyt vaan hiljaista ja ennen joulua kaikki ryntää tyhjentämään hyllyt? Mitä tapahtuu? En tiedä, mutta on tämä yhtä tunteiden vuoristorataa. Toinen päivä huutaa päässään, ”jee tää on kivaa”! Toinen päivä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Tällä hetkellä ollaan enempi sielä hanska-osastolla. Tosi syvällä sielä…

Loppupäivä menikin sitten hautajaispapin tapaamisessa, ja nyt olen aivan poikki, taas. Mä olen nyt pari viikkoa ollut iltaisin aivan rättipoikkiväsynyt. Väsynyt oikein isolla V:llä. Ihan hirveästi tekemistä, pää käy ihan ylikierroksilla. Samalla koittaa jotenkin työstää surutyötään ja on huolissaan miten muut perheessä pärjää surunsa kanssa. Isä haudataan kahden viikon päästä, sitten ehkä alkaa helpottamaan. En vaan tiedä miten siitä päivästä selviää.

Täällä mä silti näpyttelen postausta, puran fiiliksiä. Olen ajatellut että jostain pitäisi varmaan luopua, kun ei yksi ihminen voi tehdä tuhatta asiaa. Blogi se ei kuitenkaan ole. Tästä ei juurikaan palkkaa tule, mutta hyvää terapiaa itselle. Kummasti täällä nimittäin muistuu mieleen ne pienet hyvät hetket elämässä. Kuten perjantainen omenanpilkkomishetki auringossa. Se oli mukava hetki. Kaikessa vaatimattomuudessaan koko viikonlopun paras hetki. Aurinko, onnellinen lapsi, jaloissa pyörivä koira, hillon valmistelu ja kaunis rauhallinen päivä omalla pihalla. Ilman sitä menisin varmaan nyt melko ahdistuneena nukkumaan.

Joten suosittelen kaikille, pitäkää kiitollisuus-päiväkirjaa. Kirjoittakaa paperille illan lopuksi, tai viikon lopuksi hyvistä hetkistä. Silloin kun tuntuu että kaikki potkii päähän, sitä huomaakin että ei nyt kaikki potki. Vihosta voi tehdä kaikin puolin nätin. Lisäillä kivoja kuvia ja kauniita elämänohjeita. Joskus sitten voi lukea niitä läpi. Mun kiitollisuuspäiväkirja on tämä blogi, mutta olen kyllä pitänyt kiitollisuus-vihkoakin. Se teki hyvää, suosittelen!

-Henna-

Ps. Kiitollisuuspäiväkirjaa voi tehdä myös koko perheen kanssa. Itse ainakin voisin opetella jakamaan lasten kanssa juttelua kiitollisuudesta. Lisäksi se olisi kiva puuhahetki kun yhdessä askarreltaisiin ja etsittäisiin kauniita kuvia lehdistä. Siitä tuli just vinkki itsellenikin. <3

Syksyn alku

Mä pitkään pohdin että aloitanko edes aiheesta, mitä täällä on tapahtunut. Kerron nyt kuitenkin suoraan että mun isäpuoli kuoli toissailtana yllättäen… Olin tekemässä kauppaan tilausta ja viettämässä normaalia arki-iltaa, kun sain puhelun siskolta. Meidän kaikkien elämä muuttui kertaheitolla. Mulla rehellisesti on ollut melkein aina huonot välit isäpuoleen, ja varsinkin viimeiset vuodet oli vaikeita. Kummasti se viha vaan katoaa kuoleman myötä. Jäljelle jää vain suru, ja ne hyvät hetket. Jäljelle jää ahdistus ja pelko elämän hauraudesta. Viime syksynä vietimme myös muutamat hautajaiset, ja nyt tämä alkoi taas…

Eilisen vietin ihan koomassa. Näin kun isä vietiin pois ja päässäni näkyy vain se näky kokoajan. Sydämessä on huoli äidistä ja sisaruksista. Ahdistaa myös se, miten elämä muuttuu ja ihmisiä alkaa lähtemään elämästä. Mikään ei ole ikuisesti kestävää. Ikinä ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Mä en oikein tiedä mitä mä sanoisin tai miksi kerron tämän tänne. Mun piti tulla kertomaan syksyisestä olohuoneesta, siitä normaalista arjesta. Arjen pienistä iloista. En kuitenkaan pysty.

Tänään olen puuhastellut koko päivän, aamusta iltaan. Tehnyt töitä, kuvaillut tuotteita, siivonnut ja kuvannut juttuja blogiin. Hoitanut Nestoria, leiponut pizzaa ja omenapiirakkaa. Kutsunut äidin ja sisarukset kahville ja jakamaan piirakan. Elänyt sitä arkea, sitä mitä tämä elämä on, tapahtui mitä hyvänsä. Minä en äitinä enkä yrittäjänä voi istua paikallaan, eteenpäin on mentävä. Välillä sitä pysähtyy kun ahdistus vyöryy yli, sitten taas jatketaan. 

Tänään on silti jo helpompaa kuin eilen, se puuhastelu auttaa ja aika parantaa. Onneksi Nestori sai tänään kaikki nauramaan, tiesin ja tunsin että tästä selvitään. Kaikki selviää kyllä. Mulla on edelleen mun äänekäs perhe, mun sisarukset, äiti ja muu suku, ystävät. Mulla on ihana koti. Vaikka elämä tuo niin hyvää kuin pahaa, aion silti edelleen nauttia kauniista kodistani. Uusista sohvatyynyistä, kynttilänvalosta ja kahvin tuoksusta. Elää päivän kerrallaan.

Mun isäpuoli ei koskaan nähnyt tätä kotia. Se mua vähän kaduttaa. Etten päässyt näyttämään mitä olen saavuttanut. Onneksi sieltä taivaasta on aika hyvät näkymät tänne.

-Henna-