Ristiäisissä

Tänään oli taas suuri päivä suvussa, kun veljenpoika sai nimen. Meitä sukulaisia oli pidetty jännityksessä viimeiseen asti, ja nyt saatiin huokaista kun ei tarvitse enää arvailla. Nimi oli täydellinen, sopii pojalle täysin!

Tarjoilu oli taas niin ihanaa, kaunista ja herkullista. Sain luvan jakaa kuvat tännekin, josko näistä saisi muutkin ideaa.

 Samalla toki mietin jo omia tulevia ristiäisiämme, vaikka sinne onkin vielä puolisen vuotta aikaa. Pikkuinen on kyllä tänään potkinut ja möyrinyt masussa taas taukoamatta, liekö tuntenut jännityksen ilmassa.

Tänään sain myös meidän omat pojat kotiin, oli kuulemma ollut kiva viikonloppureissu. Nyt ollaan kaikki ihan poikki, autossa istumista ihan riittävästi ollut tänä viikonloppuna tälle porukalle.

Huomenna onkin jo kesäkuun viimeinen… Sää masentaa ihan hirveästi, tätäkö tämä on sitten syksyyn asti… ja samako jatkuu syksyn ja talven… Kesäkuu ainakin meni ihan täysin kunnon kelejä odotellessa! Arvatkaa vaan eteneekö taaskaan talon maalaus kun kelit on tätä… Hirveän rasittavaa, hommaa riittäisi mutta ulkona ei voi edes olla silloin harvoin kun olisi aikaa.

Ei auta, eteenpäin on mentävä ja nähtävä positiiviset asiat myös. Itse suunnittelen tässä syksyyn rapujuhlia. Juu, meinasin jaksaa sellaisetkin järjestää. Pakko keksiä juhlaa tämän jatkuvan sateen keskelle. Enköhän mä saa apuja jos tuntuu ettei jaksakaan.

Huomenna uuteen viikkoon!

-Henna-

Yksin kotona

Mä sain kokea jotain harvinaista herkkua, oon yksin kotona koko viikonlopun! No, on mulla nämä eläinkaverit täällä kyllä, mutta muutoin olen yksin. Muu perhe on kuka missäkin, sukuloimassa jne.
Siitä voidaan olla montaa mieltä, onko luksusta olla yksin kotona, mutta mun mielestä tämä on taivaallista ja ihanaa, koska tätä tapahtuu niin harvoin! Ihanaa kun ei tarvitse huolehtia mistään, voi vaan nukkua ja olla, kukaan ei huuda, ei kitise, eikä sotke. Kissat vain menee menojaan, välillä vaatii vähän ruokaa ja Unto-koira vartioi mammaa.
Olen vain syönyt mitä mieli tekee, lukenut, tehnyt käsitöitä, katsonut telkkaria ja nukkunut päiväunia. Sen verran poistuin kotoa että käytiin ystävän kanssa syömässä.

Parasta yksinolossa on kuitenkin se, että saa vähän etäisyyttä perheeseen ja voi taas miettiä miten tärkeitä he ovatkaan. Pinna on ollut niin kireällä itse kullakin viime aikoina (varsinkin mulla), että tämä tekee vain kaikille hyvää. Huomenna on sitten taas kiva halia ja vaihtaa kuulumisia.
Huomaan myös että yksin jaksaa keskittyä paljon paremmin kaikkeen, esim kuvaamiseen. Vaikka meillä on lapset nyt sen ikäisiä että antavat sinänsä mun rauhassa tehdä juttujani, niin silti se jatkuva meteli ja hälinä väsyttää ja keskeyttää ajatukset.
Toisaalta mulla on viimeiset kuusi vuotta ollut tässä koko ajan sen ikäisiä lapsia, jotka on helmoissa koko ajan. Jotenkin kiva tietää että syksyllä saatan pitkästä aikaa saada aamupäivisin vähän omaa aikaa, kun Miki on eskarissa ja vauva toivottavasti päiväunilla. Edes sellaisia hetkiä ei ole juurikaan ollut pitkään aikaan.

Otin myös viikon masukuvatkin, nyt siis ollaan viikolla 26. JO! Mun masu on pyöreä pallo, siis oikeasti ihan pallo, mutta niin oli Mikiä odottaessakin. Liekö syynä mun lyhyys, masu tulee väkisin eteen. Sen myös huomaa olosta, ihan ei jaksa entiseen malliin, hengästyttää ja sydän hakkaa kovaa. Kyykkiminen on jo hankalaa ja ihoa kiristää.
Silti mä jotenkin edelleen tykkään ihan hirveästi, melkein toivon että tämä aika hidastuisi. Mulla ei ole mikään kiire saada vauvaa syliin, riittää että poika potkii tuolla masussa, se on jo niin iso lottovoitto! Mikiä kun odotin, olin ihan malttamaton saamaan vauvan syliin, ja stressasin ulkonäön muuttumista ihan hirveästi. Nyt huomaa että ikä tuo sellaisen kivan piirteen, että hyväksyy itsensä paremmin tällaisena kuin on.
Katsoin just Mikin vauvakuvia, ja voi että kun näytin ihan teinitytöltä! (Olin 24-vuotias)  Nyt olen kuitenkin 30-vuotias, raskaus lihottaa, maha on iso mutta sellaista elämä. Tämä on kuitenkin vain pieni hetki elämästä. Toki yritän varoa ettei kiloja tulisi liikaa, ja pelkään raskausarpia mutta enemmänkin vahdin syömisiä oman ja vauvan terveyden vuoksi, ja arville ei vaan voi mitään jos niitä tulee. Johan mun maha on jo ennestään täynnä leikkausarpia, ei tässä enää näytetä 24-vuotiaalta muutenkaan.
Sitäpaitsi vaikka ihminen ikääntyy ja raskaudet näkyy kropassa aina, niin silti itsestään voi huolehtia ja siten näyttää hyvältä. Vaikka olemalla välillä yksin kotona omassa rauhassa ja nukkumalla hyvin!

Hemmottelua on muuten luvassa ensi viikollakin. Meillä on hääpäivä ja lähdetään kahdestaan Tampereelle. Sekin on asia joka tulee niin tarpeeseen, ei se raskaus-ja vauva-aika tosiaankaan ole helppoa parisuhteelle! Joten kahdenkeskinen aika, sekin harvinaista, on tervetullutta.

-Henna-

Juhannuksen jälkeen

Niin se juhannus taas oli ja meni. Se meni niin ettei tajunnutkaan olevan juhannus, vaikka mökille päästiinkin. Sää kyllä tuhosi juhannustunnelman tehokkaasti, mutta sitä on turha enää murehtia. Juhannus oli sinänsä ihan mukava, hyvää ruokaa, seuraa, lasten ja koirien riemua. No oikeesti, kaksi perhettä, viisi alle kouluikäistä lasta, hirmuinen vilske, huono sää, kylmyys ja sisällä kökötys, ottivat kyllä veronsa ja mä olin aivan poikki sunnuntaina. Kun pääsin kotiin, nukuin kahden tunnin päiväunet sikeästi.

Myös mun ihanan tarmokas energiapaukku-viikko taisi loppua ja mieletön vauhti otti veronsa, tänään olen ollut aivan raato. Päivän saavutus oli yksien pyykkien pesu ja valmisruoan lämmitys. No otin mä nämä päivän kuvatkin mutta muutoin päivä on mennyt täysin sohvan pohjalla.
Onneksi mulla on ymmärtävät ja osaavat lapset jotka nyökytteli ymmärtäen kun sanoin lepääväni tänään.

Mä todella toivon että tämä olo kestää vain tämän päivän, koti kaipaa kovasti siivousta ja lisää pyykin pesua. Lisäksi loppuviikolle onkin sitten ohjelmaa joka päivälle. Kivaa ohjelmaa kylläkin onneksi, mm. veljen pojan ristiäiset. On aina yhtä jännää kuulla uuden ihmisen nimi ensimmäistä kertaa ja makustella nimeä!

Mulla on tällä hetkellä kesken kirja nimeltä ”Talvinen tarina”, kirjoittanut Mark Helprin. Oletteko lukeneet tai nähneet leffana tämän? Lähes 900 sivuinen tiiliskivi on hiukan hankala luettava, mutta jotenkin todella koukuttava. Heti alussa meinasin luovuttaa kun en päässyt tarinaan kiinni, mutta onneksi en tehnyt niin. Kaikki on kerrottu todella yksityiskohtaisesti ja satumaisesti, vähän lyhyempikin riittäisi. Itse juoni on kuitenkin mielenkiintoinen satu, ja leffasta katsomani traileri pakottaa lukemaan lisää.

Tällaista siis tänään, huomenna toivottavasti jotain vähän tehokkaampaa.

-Henna-