Työstä

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi kauan kaavailemani, eräittäin tärkeän jutun: edelliselle hoitolapselle valokuva-albumin yhteisestä ajastamme.

Poikahan oli meillä melkein huimat 1,5- vuotta, oli meidän ensimmäinen hoitolapsi ja suloinen poika joka jää meidän sydämmiin varmasti ikuisesti. Miki puhuu ”veljestään” vieläkin paljon.

Siinä kuvia selatessa meitin taas, että nämä lapset herättää niin uskomattomia tunteita, ettei sitä kukaan voi uskoa jos ei itse koe.

Tuo poika oli kohtelias ja rauhallinen lapsi, jolla kuitenkin oli ne omat oikkunsa. Kun hän lähti, olin myös helpottunut, koska aika tosiaan venyi niin pitkäksi. Se oli rankkaa koska poika on tärkeä, mutta koko ajan tiesimme että hän lähtee. Nyt kun meillä on uudet lapset, muistelen poikaa lämmöllä. Poika muutti niin kaus, että tuskin näemme enää, ainakaan monesti.

Nyt on tytöt ja elämä vauhdikasta, ja tunteet menee taas erilaista vuoristorataa. Paljon on muuttunut taas tämän muutaman kuukauden sisällä. Isompi tyttö on muuttunut villistä, huomionhakuisesta tytöstä suloiseksi neidiksi. Pienempi, aina hymyilevä tyttö aloitti vuorostaan kiukuttelun ja komentelun ja sitä luonnetta näytetään nyt ja paljon!
Miki ja isompi tyttö ovat kuin kaksosia, ja siitä minulle ihmiset tulevat usein juttelemaan ja kyselemään.
Olimme pari päivää sitten ostoksilla, ja kyllä herätimme hilpeyttä kun työnsin kaksosten rattaissa hikipäissäni kolmea pientä. Ainut joka ei ollut hilpeä, olin minä, joka kuuntelin kolmen natinaa ja tönimistä ahtaissa rattaissa….:D

Me miehen kanssa pohdimme ”lastemme” oikkuja joka päivä. Silti miehen tuki ei aina riitä, ja tunnen joskus itseni yksinäiseksi tässä työssä. Muut tulee ja menee, kaverit, sukulaiset, ja minä olen aina kotona vain lasten kanssa. Kolmen pienen kanssa on niin iso työ lähteä mihinkään, että aina sitä jää mieluummin kotiin.
Kerroin jo aiemmin että tilanne meni välillä henkisesti niin rankaksi, ettei tämä tunteilija enää jaksanut. Tunteilija ja tunteita suuresti kuohuttava työ ei ehkä aina sovi yhteen, mutta siihenhän me tunteilijat usein ajaudumme. Sain onneksi tukea ja jaksan taas.

Teimme mm. kaksi väliaikaista ratkaisua tilanteeseen: Mies tekee lauantaisin ruoan, (mihin kuuluu ruokalajin miettiminen ja osto) sekä antaa minulle torstaisin vapaaillan. Näistä kanssa sitten pidetään kiinni! (Eikö mulla ole ihana mies???!!!)
Tänään oli mun vapaailta ja ai että kun teki hyvää!! Ei ainaista kitinää, ”tahtoo, tahtoo”-huutoja, ruokailua sotkun keskellä jne. Minä vain luin, tein käsitöitä ja oleskelin.

Kyllä kuulkaa jaksaa taas!
Mulla on silti maailman paras työ, sen tajusin taas valokuvista. Saan tutustua ihaniin (kyllä he kaikesta huolimatta ovat ihania) lapsiin ja nähdä heidän kehittyvän meillä vähän aikaa. Usein tuo kehitys on meillä ollessa suuri. Toivottavasti lapsetkin muistaa meitä lämmöllä, eikä vain ”tiukkisperheenä joka pisti elämän mullin mallin”. Se kun on selvä että meidät muistetaan, tavalla tai toisella, koska olemme heidän elämässään isojen muutosten aikaan ja muutamme arjen totutut systeemit ihan täysin.

Mulla on siis kovin erilainen työ kuin monilla muilla, ja tuun vielä monesti miettimään ”miksi mä teen tätä, eikö rahaa saisi helpomminkin” mutta onneksi sitä välillä muistaa miten paljon tässä on hyvää. Enkä meinaa lopettaa, en millään. Paitsi jos kaikki paha loppuu maailmasta ja kaikki lapset saavat elää onnellisesti omassa kodissaan.

-Henna-

Ps. Onneksi näillekin tytöille on tiedossa oikein hyvä paikka kun meiltä lähtevät.

Pihan oleskelupaikkoja

Meidän pihalla suurin ongelma on nurmikko, tai sen puute ja se kun kaikki kasvaa villinä ja maa on epätasainen.
Niille kun ei voi tehdä mitään, olen yrittänyt panostaa meidän tämän hetken sisäänkäyntiin. Lisäksi kokosin koivujen alle, varaston eteen, pienen yhden hengen ”kesäkahvilan”. Vaikken mä siinä ikinä ehdikään rauhassa juoda aamuteetäni, niin onhan se ihan söötti vain katsellakin.

Lisäksi meille nyt sitten tuli tuo riipputuoli mitä kaavailin. Se tuli keskimmäiselle kuistille, koska nykyinen kuisti jää periaatteessa jossain vaiheessa meiltä pois käytöstä ja pääoville se ei sovi. Kattokoukkua kun ei viitsi joka paikkaan laittaa, tähänkin hirvitti tehdä koukkua varten reikää kattoon.
Vähän myös hirvitti aluksi istua siinä, kestääkö katto, mutta näyttää se kestävän.
Pihalla ei myöskään ollut sopivaa oksaa mihin tuon laittaa.

Ai että tuo onkin mukava paikka! Näen siitä hyvin lapset, pääsen helposti ylös heitä auttamaan (eli puolen minuutin välein) ja aurinkoakin siinä saa.
Kuisti itsessään ei ole kovin kaunis, ja lattiassakin on pelottavasti reikä just tuon keinun alla, mutta ei se mitään!

-Henna-

Ps. Jaahas, taas näitä päiviä kun teksti ei suju ja kuvatkin on mitä on… No, jospa ensi kerralla parempi.

Juhannus meni rempaten (yllättäen)

Niin se juhannus tuli ja meni. (En meinaa alkaa selittää että miten joulu on kohta ja lässyn lässyn. 😀 )
Ihan kotosalla oltiin, ja kas kummaa, rempattiin.
Mikäs siinä kun siitä nauttii, tuskin meidän jokainen kesä ihan tällaista on. Ensimmäinen kesä tässä talossa joka varmasti jää mieleen, vaikkei saatukaan vaan laiskotella ja tehdä perus kesäjuttuja.

Tänään lähti taas yksi ikkunalevy. Mun tulevan huoneen levy!:) Taas hihkuin ilosta ja mies totesi ” aina sä jaksat fiilistellä” kun ryntäsin sisällekin katsomaan miltä näyttää. Aina pitää katsoa myös millaiset maisemat ikkunasta näkyy. Tässä huoneesta näkyy suoraan hiekkalaatikolle, joten voin ommella ikkunan alla ja katsella ikkunasta mitä lapset ulkona touhuaa. (Mä huomaan että mä elän aina mun tulevaa elämää ja tulevia hetkiä etukäteen. Se on vaan jotenkin ihanaa, en mä kestäisi tätä remppaa ilman mun mielikuvitusta! )

Jäljellä on enää Samin huoneen ikkunalevy tuossa nurkassa ja radan puolella Mikin huoneen toinen ikkuna, sekä keittiön toinen. Toki noista ”levyttömistäkin” ikkunoista puuttuu vielä laseja sieltä täältä, mutta kyseisissä ikkunoissa on edes sisäikkunat kunnossa, jolloin levyn poisto on ollut mahdollista.
Epun katolle meno-ikkunakin on paikallaan, tuo kolmio tuossa keskellä. Jospa poju ei enää pääsisi katolle…

Lisäksi lauantaina tapahtui pitkään odotettu hetki, ja keittiön remontti alkoi muovimaton poistolla. Taas iloista hihkumista (mun suusta) ja alla upea, tasainen ja tiivis puulattia! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Mulla oli tosi synkkä mieliala lauantaina henkilökohtaisista syistä, ja mietin illalla että miten mä saisin olon paremmaksi. No tällä tottakai! Ei kun mies mukaan keittiöön ja REPIMÄÄN! Kyllä maailma hymyili taas, ja koko huoneeseen palasi kotoisampi tunnelma heti ensimmäisellä repäisyllä!
Tosin repäisy pisti miettimään, onkohan mun melkein koko taloon kaavailema harmaa lattiaväri sittenkään se oikea…
Harmaahan on vissiin aika perinteinen vanhan puulattian väri, mutta jotenkin nyt kun tuolta tuli tuo lämmin puun sävy esille, aloin miettimään että onko se harmaa liian kylmä väri meille.
Tuo lattia on selvästi ollut joskus perinteisen ruskea. Siitä en tykkää, mutta ehkä jotain lämmintä se sävy voisi olla… Valkoinen ei missään nimessä tähän taloon, vaikka nätti onkin. Joku vaalea, ehkä vähän beigeen tai vihreään vivahtava. Uulan värikartassa on monta kivaa vaihtoehtoa, kunhan osaisi päättää.

Lähti muuten aika ilkeästi lattialankuista pinta tuon maton mukana, oli niin tiukassa matto…Joistain kohti lähti ihan palasia….
Oisko jollain kokemusta muovimaton poistosta, kävikö myös näin ja voiko puun kärsimystä jotenkin vähentää, ettei kauheasti tuota pintaa lähtisi? ja mikä olisi paras tapa tästä nyt käsitellä tuo puu? Konehionta ei kuulosta hyvältä, tuleeko liian tasainen pinta….? Entä millä tilkitä ne isommat pintavauriot?
Kokemuksia kuulen siis mielelläni!

-Henna-