Kolme- ja nelikymppisen erot

Vaihdoin esittelytekstini jo kuukausi sitten ja siinä väitetään, että olen neilkymppinen. En ole, sillä täytän maagisen tasaluvun vasta huomenna. Olen vain halunnut mutustella nelikymppisyyttäni rauhassa, välttääkseni paniikit, sokit ja kriisit. Onneksi sain lukulasitkin jo neljä vuotta sitten, niin siitäkin vanhentumisen kauhusta on jo ehditty pääsemään.

Samalla olen pohtinut, miten eroan nyt verrattuna siihen, kun täytin kolmekymmentä. Keräsin alle blogiin sopivia totuuksista elämästä nyt ja kymmenen vuotta sitten.

Blogin sankari hädin tuskin kolmekymppisenä. Viisaus vielä tulollaan.

Blogin sankari hädin tuskin kolmekymppisenä (ikävuodet isosta kuvasta kirjanlukujärjestyksessä). Viisaus vielä tulollaan ja ymmärrys avautumassa.

  • Kolmekymppisenä olin puutarhan omistaja, joka haaveili pihan pikaisesta muutoksesta. Kymmentä vuotta ja paria puutarhaa myöhemmin olen ymmärtänyt, että muutos vaatii aikaa sekä talkoolaisia ja siitä seuraava kasvu kaipaa aikaa vielä enemmän. Muutos on pikainen vain, kun mukana on jonkun muun kustantama kuvausryhmä ja jälkituotantoryhmä.
  • Kolmekymppisenä huullaannuin kaikesta tiedosta, mitä puutarhasta ja sen hoidosta saattoi löytää. Nelikymppisenä tuo tieto on siirtynyt puutarhuroinnin pääomaksi, eikä muistiinpanoja enää kaivata tekemisen aloittamiseen. Kymmenessä vuodessa oppii kumman paljon kun on motivaatio kohdallaan.
  • Kymmenen vuotta sitten karkasin puutarhaan aina, kun siihen oli mahdollisuus. Upotin lapion multaan ja nautin siitä tunteesta, minkä fyysinen työ toi, olin sitten raskaana, työttömänä tai ylityöllistettynä. Kymmenen kuluneen vuoden aikana olen terapoinut itseäni tuhannet kerrat puutarhassa ja olen edelleen sitä mieltä, että puutarha on paras paikka mielenrauhalle, tekee siellä töitä hiki selässä tai vain nauttien ympäristöstä kaikilla aisteilla.
piha2011_kasvihormoni-1

Äärettömän helppohoitoinen piha. Pohjatyöt priimaa, kasvit käytännössä vain tuotu paikalle. Kuin unelma, ilman minun ansioitani.

  • Kolmekymppisenä minulla oli puutarha, jonka pohjatyöt oli tehty ammattilaisen neuvoja noudattaen. Ajattelin, että kuka vaan voi olla mestaripuutarhuri, sillä kaikki kokeilut onnistuivat. Nyt kymmentä vuotta myöhemmin osaan olla rehelliesti puupäätarhuri ja arvostaa sitä, kun oikea kasvi päätyy oikeaan paikkaan minusta huolimatta tai siksi, että ymmärrän jo kasvualustan merkityksen ja valitsen kasville oikean paikan puutarhasta. Ja silti se puupäätarhuri onnistuu mokaamaan monta hyvää mahdollisuutta jollain huolimattomuudella.
  • Kolmekymppisenä arvostin vanhaa puutarhaa, sillä halusin heti valmiit puut. Nyt nelikymppisenä muistan taas, miten ihania ne täyteen kokoon kasvaneet puut ovat ja osaan valita seuraavan puutarhan jälleen sillä perusteella, että siellä on jo olemassa puita. Seuraavassa pihassa ei ehdi enää kasvattaa omaa tukkipuustoa tikuista alkaen, sen olen nykyisessä puutarhassani ehtinyt havaitsemaan.
  • Kymmenen vuotta sitten, nuorena kolmekymppisenä, omaksuin netistä neuvon, että tee puutarhasta kokonaissuunnitelma ja toteuta sitä sen jälkeen pala kerrallaan. Olen kiitollinen siitä, että ymmärsin noudattaa tuota oppia niin edellisessä kuin tässä nykyisessäkin pihassani. Sillä on vältetty monta hamsterimaniaa ja keväänkaipuun sammutusta taimistolla. Nytkin tekisi mieli juosta katsomaan ensimmäisiä puutarhaan tarjottavia puita ja hankkia nelikymppisomenapuu, mutta tiedän, että ei sitä saa tuonne mahtumaan. Ostan kimpun kukkia.
sini35-39

Bloginpitäjän ikävuodet siitä eteenpäin, kun ne on voinut pyöristää neljäänkymmeneen. Kuvat Kasvihormonin (sen kolmannen lapseni) elinajalta.

Onnea minulle ja tervetuloa seuraamaan nelikymppisen puupäätarhurin pihaelämää!

kuhanpuutarha_kasvihormoni-3

Tomorrow, I’m turning forty, HBD for me.

Millaisia puutarhaoivalluksia sinä olet saanut? Jaa viisautesi minulle!

Sini K. ♥ kasvihormoni@gmail.com
Kommentit
  1. 1

    Tiia sanoo

    Onnea synttäripäivän johdosta!

    No, mun pieni puutarhurin ura on edennyt niin, että ensimmäisessä puutarhassani USA:ssa yritin ihan liikaa, kaikkea mahdollista kerralla, enkä osannut kuunnella maaperää. Luin kyllä paljon ja luulin tietävänä kaikenlaista, mutten ehkä halunnut omaksua lukemaani tietoa. Oli niin kauhea kiire saada paljon aikaan, ja ajattelin, että jos kauheasti yritän, niin onnistun. Vähänpä tiesin! Toisessa puutarhassani Etelä-Pohjanmaalla otin rennommalla otteella, vaikka teinkin suht suuria suunnitelmia heti kättelyssä. Kokeilin vähän sitä sun tätä, tein vähän kerrallaan, mutta se ei ollut niin justiinsa, jos suunnitelmat eivät toteutuneetkaan. (Olin oppinut USA:n säheltämisestä sen, että puutarhan hoitaminen ei ole suorittamista, vaan se on maailman paras terapiamuoto.) Parhaillaan suunnittelen erittäin pienimuotoista parvekepuutarhaa, ja senkin ”perustamiseen” käytän mottona maalla asutuilta vuosilta hyväksi havaittua, naapurin Sirkan neuvoa: ”kasvi joko kasvaa tai kuoloo”. 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Kiitos onnitteluista!

      Tunnistan tuon, että haluaa saada paljon aikaan, niin minäkin olen halunnut (ja yhä haluan). Onneksi olet osannut tuoda USA:sta sen tärkeimmän tuliaisen eli terapian mukana. Minulla USA:n puutarhurointi loppui siihen, kun etanat söivät kaiken. Keskityin luontoon. 🙂

      Sun Sirkka-vuodet on ihan huippuja!

  2. 2

    Katja sanoo

    Paljon onnea!

    Puhut tekstissä ”seuraavasta puutarhasta”. Onko teillä muuttosuunnitelmia? Mitä muuta kaipaisit seuraavaan puutarhaan isojen puiden lisäksi? Itse kaipaisin ehkä metsämaisemaa tai järvimaisemaa, nyt maisema koostuu enimmäkseen naapuritaloista. Mutta sitten pitäisi ehkä luopua kaupungin läheisyydestä.

    • 2.1

      sanoo

      Kiitos onnitteluista!

      Seuraava puutarha tulee joskus. Meillä on niin iso talo, että täällä ei asuta loppuelämää. Ehkä viisikymppisenä on (viimeistään) aika muuttaa pienempään, kun jälkikasvu on aika häätää kotoa? Silloin ei kannata enää haaveilla kasvattavansa puita pikkutaimista tukkipuiksi, ei ehdi kuitenkaan. Mutta onko silloin kyseessä kaupungin keskusta vai maaseutu – ja vielä tärkeämpänä kysymyksenä: mikä maa?

  3. 3

    Katja sanoo

    Aika mielenkiintoinen aihe tämä itse asiassa. Järkevästi osaat kyllä suhtautua tuohon puutarhan tilapäisyyteen elämässäsi (tai tietyn puutarhan, puutarhojahan voi tosiaan mahtua elämään montakin, pääasia että on vihreää ympärillä). Itse en ole osannut ajatella, että puutarhoja voisi olla elämässäni muitakin, tämä on ensimmäinen ja toivoakseni myös viimeinen. Jossain vaiheessa talo käy kyllä turhan suureksi, se on selvä, mutta kiintymys pihaan (ja varsinkin itse istuttamiini puihin) tuntuu nyt jopa taloa tärkeämmältä.

    Viherpihahan voisi tehdä aiheesta jutun: miltä tuntuu luopua omasta, itselle tärkeästä puutarhasta?

    • 3.1

      sanoo

      Minulle omistaminen ei ole ollut lapsuuden unelman jälkeen oikeastaan haave, ehkä se on enemmänkin olosuhteiden pakko (vuokralla asuminen olisi taloudellisesti ajateltuna epäjärkevää). Unelmia voi toteuttaa monessa eri ympäristössä ja jokaisessa toteutuu vähän erilainen osa. Kaikki toiveet eivät mitenkään edes mahtuisi yhteen kotiin, joten osa on aina hyvä säästää myöhempää varten.

      Pitää ehdottaa Viherpihan toimitukselle tuota luopumisen käsittelyä puutarhan kohdalla. Välillähän tuollaisia juttuja näkee mutta yleensä ne ovat vain sivuosassa.

  4. 4

    sanoo

    Paljon onnea!!
    Ihana postaus 🙂 Itse olen vielä selvästi puutarhamatkani alkuvaiheessa, joten suuria oppeja ei ole vielä kertynyt, mutta sitäkin kivempaa on lukea muiden kokemuksista.

  5. 5

    vaaleanvihreaa sanoo

    Paljon onnea! Oikein hyvä ikä.

    Minulla ei ehkä ole hyviä oivalluksia pelkästään liittyen puutarhaan. Puutarhaan sopii minusta kuitenkin se, että muista valita taistelusi. Meidän lehtokotilovitsauksessa ei tulisi mitään, jos joka päivä keräisin tunnin kotiloita. En ehtisi tehdä mitään muuta, eikä silti kotilot lopu. Ostan mielummin ferramolia ja käytän aikaani myös muuhun.

    • 5.1

      sanoo

      Taistelun valitseminen on ehdottoman tärkeä oppi. Minä valitsen taistella kortetta vastaan vain sorapoluilla, muutoin elämä olisi yhtä nyppimistä ja epätoivoa.

  6. 6

    sanoo

    Onnea synttärisankarille!
    Hyvin ole oivaltanut juuri tuon munkin oppiman ajatuksen, puutarhassa ei tarvi koko ajan heilua työkalujen kanssa, vaan toisinaa (useinkin) voi vaeltaa kahvikupposen kanssa. Tai vain istua ja nauttia:)

    • 6.1

      sanoo

      Kiitos <3. Nautinnon tuottaminen on puutarhan yksi tärkeimpiä ominaisuuksia. Onneksi se voi tuottaa sitä niin monella eri tasolla, myös työn merkeissä.

  7. 7

    sanoo

    Myöhästyneet onnittelut!

    Ja olipa hauska postaus lukea kokemuksen mukanaan tuomista oivalluksista. Välillä on muutenkin mielenkiintoista katsoa hieman taakseen ja pohtia, mitä oppeja jäänyt elämän varrella mieleen. Huomaan kulkeneeni osittain samoja polkuja, mutta osa on osunut kohdalleni jo alle kolmekymppisenä, ehkä sen takia, että oma elämä on asettunut nykyiseen uomaansa jo aika nuorena. Meillä myös jo pohditaan, onko nykyinen koti se viimeinen – miehen mielestä tästä luovutaan, kun lapset on luotsattu maailmalle eikä tarvita kahdestaan näin paljon neliöitä. Ajatus tuntuu jo nyt todella haikealle, enkä ehkä malttaisi jättää kaikkia kasveja taakseni, ennemmin siirtäisin osan esim. vanhempieni eläketalon puutarhaan. Noh, katsotaan, tulevaisuudesta kun ei voi tietää 🙂

    Aurinkoista loppuviikkoa!

    • 7.1

      sanoo

      Kiitos onnentoivotuksista!

      Minä olen kärrännyt kasveja turvaan sukulaisille. Kuvittelen, että saan niitä sitten joskus muuton tullessa sieltä takaisin. Ja aina välillähän saa lukea juttuja niistä puutarhoista, joissa muuttokuormista tärkein on ollut se viisi peräkärryllistä kasveja. Ehkä teilläkin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *