Myrsky saapui Koivulaan

 

IMG_5933

IMG_5910

Meille tuli eilen uusi perheenjäsen, Myrsky nimeltään. Myrsky on Landseerin ja Bernin rakkauslapsi ja 7 viikkoa vanha. Kamalan pieni se on. Ja kovasti juttelee. Vinkuu, haukkuu, murisee, mörisee, ujeltaa ja mitä näitä nyt on.

Myrsky pissii jo hienosti paperille ja tekee isot asiat mieluiten ulos. Ihan hyvä meininki siis. Saatiin hyvä vinkki lattioiden suojelemiseksi: Vauvojen kertakäyttö patjansuojukset! Ne pitää lattian kuivana.

Vähän levoton Myrsky kyllä on. Malttaa kyllä nukkua, syö ja juo, mutta valveilla ollessaan vinkuu aika paljon ja selkeästi etsii sisaruksiaan. Tänään on jo selkeästi rauhallisempi päivä kuin eilen -luonnollisesti. Myrsky hakee läheisyyttä ja osaa jo tulla luo ja on kovin luottavainen. Hyvä kaveri siitä meille tulee.

IMG_5939

Uusi perheenjäsen

 

IMG_1025

IMG_5445

Kasvattajaperhe on nimennyt sen Kikkuraksi. Se on koko pentueen pörröisin ja kikkuraisin. Aika pieni se on, muttei pahnan pohjimmainen -syntyi ensimmäisten joukossa. Sillä ei ole vielä oikeaa nimeä, mutta se muuttaa meille toukokuun alussa.

Niin se elämä vaan menee eteenpäin. Tämäkin pentue tuli eteeni puolivahingossa ja asia johti toiseen, jotka lopulta johtivat siihen, että eilen illalla matkattiin Loviisaan katsomaan pentuja ja valitsemaan meidän omaa uutta perheenjäsentä. Pentue on Landseerin ja Bernin rakkauspentue, enkä voisi kuvitella kahta täydellisempää rotua. Nämä isot ja lempeät koirat kun sopivat meille täydellisesti.

Peti on tilattu ja nimeä mietitään kuumeisesti. Lapset tuijottelevat valokuvia eiliseltä ja suunnittelevat mitä kaikkea pennun kanssa touhuavat ja mitä juttuja sille opettavat. Mikään ei poista Pandaa muistoistamme, eikä kukaan voi korvata ikävää, mutta iso koiran mentävä aukko voidaan kuitenkin täyttää.

Uusia haasteita siis edessä pentua kasvattaessa. Huomenna matkustan kuitenkin Pariisiin keskimmäiseni ja äitini kanssa. Esikoinen pääsi samalle reissulle pari vuotta sitten ja nyt on pojan vuoro. Ollaan ihan fiiliksissä.

IMG_5458

Suuri suru

IMG_4310

Elämä pysähtyy hetkeksi, kun kohtaa suuren surun. Suuria surun aiheita meidän perheellä on ollut vuoden sisään liikaa. Ihan liikaa. Menetettyjä tärkeitä ihmisiä, elämän tukipilareita. Eilen jouduimme hyvästelemään Panda-koiramme. Panda oli neljävuotias.

Pandalla todettiin eilen aamulla pahalaatuinen ja agressiivinen luukasvain. Illalla Panda oli jo poissa. Vaihtoehtoja ei ollut.

Pahinta oli jättää Panda hengettömänä eläinlääkäriasemalle. Toiseksi pahinta oli palata kaulapanta kädessä kotiin, jossa Panda ei enää ollut. Kolmanneksi pahinta oli herätä aamulla, kun ei ollut ketään ketä rapsuttaa -vaan herätä hiljaiseen kotiin. Ei tassujen ääntä, ei mitään. Lattialla lojuu Pandan leluja, puoliksi syöty luu ja ruokakupit, keittolautanen, josta se oli vielä eilen syönyt meidän lohikeiton jämät. En tiedä koska pystyn siivoamaan ne pois. Sillä ei ole kiirettä. Jospa Panda palaakin?

Mutta… Suru on ihan kaamea. Tyhjyyden tunne upottava. Kuka nyt huolehtii lapset nukkumaan? Käy tarkistamassa jokaisen huoneen jälkeeni ja rojahtaa jalkoihini kuuntelemaan iltasatua syvästi huokaisten. Ketä nyt saan halata sylin täydeltä aina kun tekee mieli pehmoista ja lämmintä halausta? Kuka nyt vahtii, ettei kukaan pääse meille ilman rapsutuksia? Kuka nyt on seuranani, kun tee kotona töitä ja kuka on lapsia vastassa, kun he tulevat kotiin, jos me aikuiset emme ole? Kukaan ei enää seuraa minua joka paikkaan ja asetu sopivalle etäisyydelle, josta varmasti näkee kokoajan mitä teen. Panda olisi ansainnut vanheta perheessämme, perheessä, jota se niin rakasti ja joka rakasti sitä.

IMG_3714