Milloin?

Nyt seuraa sensuroimatonta narinaa.

Milloin on sen aika, että voin lähteä tanssitunnille tai joogaan?
Milloin voisin lukea rauhassa kirjaa iltapäivällä vaikka edes puoli tuntia?
Milloin voin huoletta lähteä yksin vaikka vaan kävelylle, kun tekee mieli?
Miksi on niin uskomattoman vaikeaa ja suuren työn takana järjestää itselle aikaa?
”Kato, lähe vaan. Järjestä hoitaja.Kyllä sä pääset jos vaan tarpeeksi haluat.”
Lapset kauniissa rivissä katsoo kun äiti heittää treenikassin olalleen ja lähtee energisenä ja hyväntuulisena ovesta.
Isi häärää silläaikaa keittiössä kaikille ruokaa.
Iltaan mahtuu hienosti 2,5 tunnin tanssituntireissu.
Voi se niinkin mennä.
Mutta mitä jos:
Olen kolme kuukautta haaveillut tanssitunnille menosta.
Ystäväni on saanut minut rohkaistumaan.
Tanssitunnille lähteminen edellyttää paljon henkistä työskentelyä.
10 vuotta sitten lopetin ammattitasoisen tanssimisen kuin seinään.
Tänään kuudelta olisi tunti.Vuoden ensimmäinen.Pääsisin hyvin kärryille.
Sitä ennen pitää miehen ehtiä hoitaa asiansa ,
meidän pitää saada tyttö kotiin koulusta ja poika eskarista, viedä joulukuusi pihalle, ommella,
käydä viikonlopun syntymäpäiväjuhla -ostoksilla koska mies lähtee kiertueelle ja tulee juuri sopivasti kun juhlat alkavat sunnuntaina.
Ei paha.
Mutta sitten… koulun loputtua yhdeltä, tyttö soittaa ja toivoo pääsevänsä kaverinsa luokse toiselle puolelle kaupunkia.
2 minuutia aikaa tehdä päätös ja vastaan ”juu”.
Ajattelen, että ehdin hakea hänet kauppareissun jälkeen( ja olin juuri rohkaissut häntä kyläilemään kavereilla enemmän, kun hän kutsuisi heitä aina vaan meille).
Kauppaan lähtö venyykin monesta asiasta riippuen (ystävän kyläily,miehen asiat venyvät,pojan unohtuneet nimipäivät). En siis ehdikään kauppaan.
Pääkallo keli.Mies lähtee hakemaan tyttöä kaverilta, jotta ehdin tunnille.
Kehällä kolari, liikenne jumissa.
Matka kestää 1,5h.
En voi tietenkään lähteä ja jättää pikkupoikia kotiin.
Mies saapuu 15 minuuttia ennenkuin tunti alkaa.
Se siitä.Taas kerran.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Melkein aloin parkumaan täällä. Just tota. nimim. kokemusta on

    Toivon kovasti, että ensi kerralla onnistuu. Lämpimiä ajatuksia täältä!

  2. 2

    sanoo

    Niin, nyt kyllä tiädän niin tuntteen. Luotetaan ja uskotan, että meidän oma aika on vielä edessä.Odottaa meitä. Nyt on pakko anta kaikkensa tälle. Se on raastavaa ja ärsyttävää!!!
    Joogsta haaveilen minäkin. Täysin mahdotonta tähän tilanteeseen. Koulu, kerhot, baletit, muskarit, pianotunnit, miehen koulu ja omat työt…
    Koitetaan kestää!

  3. 3

    sanoo

    Sattuneesta syystä minä ainakaan en voi aloittaa mitään säännöllistä harrastusta. Aloitan sitten kun lapsi on 12 tai jotain, eihän siihen enää niin kauaakaan ole.
    Mutta jos oikein muistutan itseäni, niin yhtä vaikeaa minun oli pitkäjänteisesti käydä missään ennen lastakaan. Mikään säännöllinen ei vaan sovi mulle.

  4. 4

    Anonyymi sanoo

    NIIN tuttua ja NIIN ärsyttävää. Tuntuu, että oma juttu ja aika tulee aina viimeisenä, kun perheessä tarpeeksi jäseniä ja kaikilla omat menot ja intressit. Itse en harrasta mitään kellonaikaan sidottua, mutta aikaa revin välillä jostakin omiin juttuihin. Pakko, muuten minusta tulee kiukkuinen ja kärttyisä. Sympatiat täältä! Tiina

  5. 5

    sanoo

    Ite kyselen samoja kysymyksiä täällä….onko se vuonna 2025 vai koska…? Mieskin aina sanoo että "kyllä sä voit mennä kun vaan sanot koska meet", koskaan ei kuitenkaan tule sitä sopivaa hetkeä kun aina on ruokakauppakäyntejä, kyläilyjä tai vaikka lapsi kipeänä. No, nyt olen varannut pilateskurssin joka alkaa ensi sunnuntaina:) jääköön sitten muut sunnuntaikyläilyt ym väliin tuolta kellonajalta, pakko vaan ottaa edes tunti viikkoon omaa aikaa!

  6. 6

    sanoo

    Kuulostaa niin tutulta. Mutta kyllä tulee vielä se aika, jolloin me äidit voimme lähteä ovesta omiin menoihimme ilman lastenvahdin järjestämistä. Tai niin mä ainakin itselleni uskottelen. Sitä aikaa odotellessa…

  7. 7

    sanoo

    Kuinka monta kertaa olenkaan suunnitellut joogakurssille osallistumista, mutta aina se on kyseisistä syistä jäänyt. Ystävätär hommasi sitten minulle pilates-dvd:n, jolla "voisin harjoitella kotona" — niin, kolme lasta riekkui ympärillä ja vatsan päällä kysellen "mitä ihmettä sä äiti teet?!" Keskitypä siinä sitten… Kaikki sympatiat sinulle! Odottelemme siis vuotta 2026…

  8. 9

    sanoo

    Mua melkein hävettää sanoa että voin mennä vaikka 7 kertaa viikossa pilatekseen ja lukea Tammen kultaisen kirjaston kokonaisuudessaan rauhassa….NYT.
    Ja se on se tÄrkein sana, tuo viimeinen. Vaikken ole pÄivätyössä ollutkaan noiden lasten aikana niin ennen en pâässyt menemään justiin sen takia kun noita ei voinut jättää yksin kotiin, eivätkä olleet koulussa vielä.

    Mies tuli myöhään ja aina kun mulla piti olla jotakin (esim. kävin Hollannissa asuessamme kerran kuussa Suomi-naisten kanssa syömässä) niin tuli Jotakin. Just joku saakelin kolari jonka takia juttu jäi. No, totuuden nimissÄ, ei AINA mutta sen verran usein, etten mitään säännöllisiä tai kelloon sidottuja menoja voinut suunnitella.

    Ymmärrystä siis minultakin, tosin oikein ihmettelen miten kaukaiselta tuo jo tuntuu vaikkei siitä omalla kohdallanikaan niin kauan ole.

  9. 10

    sanoo

    Kiitos ihanista,ymmärtävistä kommenteista.Jännitin hiukan, että olenkohan ainoa…Jos olenkin vain kamalan saamaton.
    Ja hei, vuosi 2026 on ihan pian!

  10. 11

    sanoo

    Tutun oloista tekstià n 30 vuotta sitten. Nyt elàkkeellà, lasten ollessa aikusia ja omissa ympyròissààn voin tehdà ihan mità haluan, melkein. Joskus tuntuu jopa haikealta. Uskotko?

  11. 12

    sanoo

    Lissu:
    Uskon!!Ja sillähän tässä porhalletaan, sillä ajatuksella, että tämä on rankkaa, mutta elämän rikkainta ja rakkainta aikaa, jota ei sellaisenaan saa koskaan takaisin.
    Mieheni vanhemmat muistuttavat alinomaan siitä, kuinka tätä meteliä ja menoa on ikävä -heillä nyt.

  12. 13

    sanoo

    Ihan samoissa fiiliksissä painii tämäkin äiti. En ole koskaan ollut sitkun -ihminen, mutta lasten myötä olen huomannut yhä useammin ajattelevani "sitkun lapset kasvaa" -ajatuksia. Sitkun -aika koittaa ehdin ehkä nukkua ja vaihtaa puhtaat vaatteet kotona. Suunnitelmia riittää ;O)
    Kaikki sympatiat sulle!!!!! Tunnen niin nuo tunteet.

  13. 14

    Anonyymi sanoo

    Miten haikea olo tuli narinastasi. Muistan tunteen… Mutta nyt minun poikaipana on Atlantin tuolla puolen ja minulla on omaa aikaa mutta ikävä on kamala ja löydän itseni selaamassa valokuva-albumia yhä uudelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *