Kuopuksensa päiväkotiin jättävän äidin pohdintoja

Suljen päiväkodin oven ja kurkkua kuristaa.

Jalat kävelevät eteenpäin kohti autoa, kuin itsestään, vaikka oikeasti minun tekisi mieli juosta takaisin ja kaapata lapseni syliini. Vielä vuosi. Antakaa meille vielä vuosi…

Poikanen on 2 vuotta ja 8 kuukautta vanha. Kauhean pieni vielä.
Mutta hän on kolmas lapsi. Hän on kasvanut itseään huomattavasti isompien lasten ympäröimänä, saanut leikkiä heidän kanssaan ja oppinut joitain asioita aikaisemmin, kuin sisaruksensa.

Ennen päiväkotiin menoa pitää lapsen osata ilmaista itseään, se on meidän mottomme ja sopinut meidän perheen metaboliikkaan. Lapsen on tärkeä osata kertoa päiväkotitädille mitä haluaa ja sitten taas kotona mitä päivän aikana on tapahtunut. Päiväkodin tapahtumia on hyvä voida käydä kotona läpi.
Koko kesän Poikanen on toitottanut, että ”minä menen syssyllä päivätotiin, minun päivätotiin.”

Se on hänelle kauhean tärkeä asia.

Minä, äiti taas olen 38 -vuotias. Tehnyt kovasti uraa jo ennen lapsia ja sitten hurahtanut täysin osa-aika koti-äitiyteen. Ehdottomasti elämäni tärkeimmät 10 vuotta.
Vaikka olen kokoajan tehnyt töitä enemmän tai vähemmän, on koti ja lapset ollut aina etusijalla ja takaraivossa ajatus seuraavasta vauvasta.
Työni on onneksi freelancer työtä, joten voin itse määritellä milloin teen töitä ja milloin en. Toki se näkyy heti palkkapussissa, että hyvät ja huonot puolet siinäkin.

Nyt ei seuraavaa vauvaa enää tule.
Siinä ei olisi mitään järkeä. Järjellä pystyn sen järkeilemään ja se tuntuu hyvältä.

Keskimmäinen, toinen poikani aloittaa koulutaipaleensa. Siis tuplakriisin paikka.
Kouluun meno on tosin jo kerran koettu esikoisen kanssa ja tämä uusi ekaluokkalaisemme on kauhean varmoin ottein menossa kouluun.
Ihana, ihana pieni koululainen…
Nyt kaikki lapset astuvat kotoa ulos maailmaan.

Koko kesän olen käsitellyt tätä luopumista ja uuden alkua. Itkenyt ja ollut onnellinenkin.
Olen käynyt läpi tyhjyyden tunteen, identiteettikriisin ja irtautumisen.
Kokoajan olen kuitenkin tietoinen siitä, että uusi ihana elämänvaihe on edessä ja arki alkaa rullaamaan ja sitten se jo tuntuukin itsestäänselvältä.
Nyt alkaa elämänvaihe, jossa voin välillä keskittyä täysin rinnoin työni tekemiseen ja siinä kehityymiseen.
Voimavaroja ja aikaa vapautuu ehkä  lukemiseen,  opiskeluun, liikkumiseen ja ystäviin. Puhumattakaan parisuhteesta. Sehän on ollut kertakaikkiaan telakalla!

Pohdin, kelpaanko vielä ammattiini? Olenko muiden silmissä vain vanhentunut koti-äiti, jolla ei ole muita näkemyksiä, kuin vaippojen uutuusmallit?
Olenhan sentään muodin ja mainonnan alalla.
Puolet vaatekaapista pitää uudistaa. Tarvitsen suhteessa lisää töihin sopivia, itsetuntoa kohottavia asuja. Vanhimmat lököhousut ja kotipaidat olen karsinut jo kesällä suoraan roskikseen.
Tehnyt konkreettista uudistusta.
Laihduttaakin pitäisi.

Pyörin kotona, enkä osaa tehdä mitään.
Tyhjennän astianpesukoneen ja varon, etten vain kolistele liikaa, ettei lapsi herää päiväuniltaan, vaikka onkin päiväkodissa.
Niin, tilanne on kieltämättä outo.
Istun keittiössä ja juon kahvia, avaan tietokoneen ja päivitän Facebookiin: ”Nyt se jäi ensimmäistä kertaa sinne yksin, koko päiväksi! Itte halusi! Mitähän mä nyt sitten teen?”
Vastauksia satelee: ”nauti!”, ”Noni!”, ” sehän meni kivuttomasti.”

Alan tuntea ikävää. Kello on yksitoista.

Tajuan, etten muistanut kysyä moneltako päiväunet loppuvat ja välipala on syöty. Moneltako saan hakea lapseni, ettei päiväkodin rytmi mene sekaisin?
Yritin olla niin reipas jättäessäni lapsen. Hymyilin, olin touhukas ja iloinen. Heippasin lapsen lyhyellä halauksella ja lähdin. Mitään aikatuluja en muistanut kysyä. Enkä mitään muutakaan.
Pitää olla tarkka, etten vain mene kesken välipalan ja häiritse lapsia. Herkimmät kuulemma alkavat itkeä, kun pelkästään kuulevat sanan ”äiti”. Puhumattakaan siitä, kun joku lapsi haetaan aikaisemmin kuin muut. Kamalaa.
Mietin koska voin soittaa ja kysyä…. puoli kymmeneltä ovat ulkona, noin kahdeltatoista syövät, sitten päiväunille.
Soitan päiväkotiin heti. Minulle sanottiin, että saan soittaa jos haluan…
Selviää, että puoli kolme on hyvä aika hakea lapsi.
Puoli kolme! Siihen on ikuisuus ja sehän on melkein koko päivä!
Päiväkotitätien mielestä se on lyhyt päivä. Yhdeksästä puoli kolmeen. Pitkä päivä minusta. Ikuisuus.

Kahdelta olen jo valmiina lähtöön. Meiltä menee viisi minuutia päiväkodille.
Lähden viisitoista yli..
Tulen päiväkotiin liian aikaisin. Siellä vasta tuodaan välipalakärryä.
Odottelen pihalla, että saisin hakea lapseni… naurettavaa minusta, mutta alkuun hänen täytyy päästä rytmiin mukaan ja oppia talon tavat.
Sitten myöhemmin ei ole niin väliä.
Poikasen viikonloput alkavat jo torstai-iltaisin. Neljän päivän työviikko on 2,8 vuotiaalle ihan riittävä. Meillä on onnea, kun voimme töiden puolesta joustaa.

Päiväkodin Tinttien ryhmän ruokasalissa istuu kolmetoista 1-3 -vuotiasta. Wäinö istuu nätisti omalla paikallaan syöden makkaravoileipää. Tukka takussa unien jäljiltä ja poskilla maitoviikset.
Tyytyväisen oloinen, analysoin. Kun hän huomaa minut hän väläyttää vienon hymyn ja jatkaa rauhallisesti syömistään. Mitä?! Ei ryntää itkien luokseni ja takerru minuun hysteerisesti…
Kun saan hänet vihdoin syliini, kysyn, ”oliko hauska päivä?” ”oli”, ”tuliko ikävä?” ”ei”, hän vastaa. Olen ihan oikeasti onnellinen. Poikaseni puolesta.

Seuraava päivä on varmasti helpompi. Minulle.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihania äidin ajatuksia! Jokaiselle äidille niin tuttuja ainakin jossakin vaiheessa elämää!

    Tsemppiä!

  2. 2

    sanoo

    Tuo on niin tuttua tuo kaihomieli. Ja varsinkin sen kuopuksen kohdalla! Meillä kuopus aloitti koulun, ja tuntuu, että ikävä ehtii tulla noissa muutamassa tunnissakin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän nyt vuoden vuorotteluvapaata ja voin viedä ja hakea ja viettää vielä aikaa pikkumiehen kanssa. Ihan pianhan tulee se aika, että vaan kaverit kelpaa = ) Mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Lapset on vain lainaa, klisee, mutta niiin totta!!

  3. 3

    Anonyymi sanoo

    Kuulostaa niin elämältä, äidin elämältä:)

    Muistathan kuitenkin, että lapsen saa aina hakea päivähoidosta, ja saahan siellä itsekin olla- ei sitä tarvitse ulkona odotella. Mene vaikka mukaan välipalatilanteeseen. Jos yhtään lohduttaa, niin useinmiten se on meille vanhemmille kovempi pala kuin lapselle – se päivähoito.

  4. 4

    sanoo

    Kiitos kirjoituksesta. Ihana ja jännittävääkin lukea, kuinka meni ja menee. Kaikkea hyvää uuteen, kaikille!

  5. 5

    sanoo

    Niin tuttuja ajatuksia:) Olen 3 lapsen työssä käyvä äiti ja työkseni teen lapsityötä. Kohtaan työssäni monesti vanhempia joita saamme rohkaista eronhetkellä, mutta huoli kuuluu asiaan. Aamuisin vien oman kuopuksen (1v9kk) hoitoon miettien miten päivä hoidossa sujuu, mutta kun poikaa hakiessa näen hiekkalaatikolla iloiset kasvot ilman murheen häivää, tiedän murehtineeni ihan turhaan. Meidän vanhempien on joskus vaikea luopua lapsistamme ja hyväksyä että he kasvavat, liiankin nopeasti:) ja uudet elämänvaiheet tulevat väistämättä eteemme. Kaksi vanhimmaista lasta olen saatellut koulutielle vuosia sitten ja esikoinen aloitti jo yläasteella tänä syksynä, joten uusia tuulia puhaltelee meilläkin. Iloista syksyä teille!

  6. 6

    sanoo

    Nonna: Niin siinäpä se ja siksi tästä oikeastaan kirjoitinkin, että tiesin saavani vertaistukea… 😉

    Kotivalo: Juu esikoisen ja etenkin kuopuksen kohdalla… sitä luopuu kokonaisesta elämänvaiheesta. Minäkin saan useinmiten nauttia ekaluokkalaisemme seurasta ihan kaksistaan. todella arvokasta minulle, sekä luulen, että myös keskimmäisellemme, jolle harvemmin on sellaisia hetkiä tarjolla.

    Anonyymi: Niin, äidin elämää… sitäpäsitä.. Ja kyllä olen nyt reippaammin mennyt sisään, kun ei tunnu poikanen läsnäolostani häiriintyä, vaan syö välipalansa tyynen rauhallisesti loppuun.

    Joola: Kiitos!

    Taina: Juuh!! Apua ne ylä-aste -jutut sitten seuraavaksi. Pientä hajua on jo neljäsluokkalaisen kanssa saatu… hyvä, että rohkaisette…sitä me vanhemmat tarvitaankin välillä!!

  7. 7

    sanoo

    Kirjoitat hyvin asiasta josta en tiedä yhtään mitään. Tai no, meni pienempäni maternelle-kouluun kun oli 2 v 11 kk muttei se musta jotenkin ollut sama juttu. Vai olikohan? Olenko unohtanut?

    Tämä kirjoitus herätti taas minussa pintaan ajatuksen joka aina silloin tällöin tulee: olenko jotenkin kylmä, kova, tunteeton vai mitä koska tunnen itseni välittömästi ulkopuoliseksi kun naiset puhuvat vaikka siitä miten tulee kaiho kun tietää että "tämä on viimeinen lapsi" esimerkiksi.
    Tai kun naiset surevat juuri näitä eroja ja siirtymiä – tai ei kai se sureminen ole oikea sana mutta tiedät kyllä.

    Minä siis toisinaan mietin; miksei minusta tunnu tuolta? Pitäisikö? Tuntuuko noista kaikista muista vai sanovatko ne vain ettei kukaan huomaisi eroa?

  8. 8

    sanoo

    Piilomaja:
    Jaa-a, kuules hyvät kysymykset. Luulen, että se on vaan tyyppikysymys. Jollekin ei tee ollenkaan pahaa laittaa 1 -vuotiasta päiväkotiin ja jollekin se on elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän voisi oikein tutkia, että mitä siinä on takana.
    Joskus toivon, etten suhtautuisi kaikkeen lapsiin liittyvään niin henkilökohtaisesti, vaan ulkokohtaisemmin. Ehkä enemmän sen mukaan, miten lapsi reagoi ja itse suhtautuu, eikä sen mukaan mitä minä luulen lapsen nyt käyvän läpi.
    Ja sitten taas toisilla naisilla ei ole kaipuuta saada aina vaan lisää lapsia ja toisilla sitten taas krooninen vauvakuume vain jatkuu ja jatkuu.
    Kai se on elämän asenne asia.
    Minä joudun aina kovasti pohtimaan ja käymään asioita läpi ja läpi, kunnes ne on käsitelty. Niinkuin tämäkin. Kirjoitin tekstin itseasiassa kuukausi sitten, kun poikanen aloitti ja nyt, kaikki tuntuu jo ihan itsestäänselvältä.

  9. 9

    sanoo

    Palaan vielä, haluan varmistaa ettet vaan luule että jotenkin halveksun noita tunteita joista kirjoitat. Ei ollenkaan, pikemminkin olen kai vähän 'kateellinen" niistä tai ainakin ihmettelen; miksi minä en "osaa tuntea" noin. Noin ajattelen kun näitä tilanteita tulee joissa kuulee niin monen ihan erilailla reagoivan.

    En minäkään yksivuotiasta voisi päästää;-) En varmaan kaksivuotiastakaan, mutta kun se koulu alkoi niin olin lähinnä helpottunut tai ainakin tosi iloinen että "tähän asti ollaan päästy", että mulla on nyt erilaiset ajat käsillä jne.

    Semmonen vielä että mää olen monessa lapsiini liittyvässä jutussa jos en nyt hysteerinen niin aika tarkka, olen "uhrautunut" monissa asioissa heidän takiaan jne., unohtanut vähän itseäni kai turhankin paljon silloin alussa…ja olen miettinyt että olisiko se "tunteettomuus" joku suojakilpi? Tahatonkin ehkä?

  10. 10

    sanoo

    Piilomaja:
    En kyllä ajatellut, että halveksuisit tms. -ollenkaan.
    Ja ymmärrän täysin pointtisi.
    Niinhän sen pitäisikin mennä, että ottaa avosylin vastaan kaikki vaiheet elämässä.

  11. 11

    sanoo

    Koskettava kirjoitus. Pala kurkussa jo mietin meidän kuopuksen hoitoon viemistä. Tuo "lapsen on osattava kommunikoida" -raja on oikein hyvä, itsellekin se olisi se ihanneikä viedä lapsi hoitoon mutta valitettavasti ainakin meidän perheessä realiteetit eli rahapula iskevät aikaisemmin vastaan ja luultavasti joudun viemään pienen tarhaan jo 1,5-2-vuotiaana:( En yhtään haluaisi mutta eipä tuolla kotiäiti"palkalla" vaan pärjää.

    Hienoa että teillä hoitoon meno sujui noin hyvin, varmaan oli lapsen kannalta oikea aika!

  12. 12

    sanoo

    Riikka:
    Juuripa, koen olevamme onnekkaita, että ollaan voitu pitää lapset kotona näinkin pitkään. Realiteetithan ne täälläkin. Ja kyllähän kaksi vuotiaskin jo paljon osaa kertoa.Perhepäivähoitokin on tosi hyvä vaihtoehto, jos sattuu, että alueella on tarjontaa. Meillä vanhemmat aloitti siellä.
    Poikanen laitettiin suoraan päiväkotiin, koska päästiin jo tuttuun ja mahtavan mukavaan lähipäiväkotiin.

  13. 14

    sanoo

    Juu, minäkin haluan kommentoida. lapsen voi hakea päiväkodista koska vain, se ei saa sekoittaa mitään päiväkodin rutiineja. Päiväkotiin saa soittaa niin usein kun kokee tarpeelliseksi. ja vapaapäiviä voi aina pitää jos tuntuu siltä ja jos unohtaa ilmoittaa, kyllä ne huomaa päiväkodissa huomaa että ette tulleet tai soittaa perään.
    Se on palvelua josta maksat, kyseessä on sinun lapsi.

    Okei resurssi pula pakottaa tiettyihin ikäviin asioihin, mutta muista työntekijöiden on osattava myös hyvää asiakaspalvelua.

    🙂
    ja jos tulet kesken päikkäreiden, pitäisi hyvän päiväkodin työntekijän käydä nätisti lapsi herättämässä tai antaa hakijan mennä hiljaa herättämään.
    ja kyllä minunkin urani aikana on hakemaan tulleita vanhempia kutsuttu mukaan välipalalle tai jopa lounaalle, ei kaupunki siihen kaadu. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *