Kaksi ylpeää

Ensimmäinen ohjeista tehty neulomukseni!
Jotain positiivista täytyy löytää siitäkin, että on ollut sairaana.
Olen tainnut lapsena viimeksi olla näin sairaana.
Neuloa pystyin siis vasta toipilas -vaiheessa.
Nyt jo kuitenkin tolpillani.
Tätä neuletta olen työstänyt noin juhannuksesta saakka.

Olen avoimesti ja erittäin ylpeä saavutuksestani ja tässä, saanko esitellä, neuleen ylpeä omistaja:

Ohje on Suuri Käsityö -lehdestä, Heinäkuun numerosta.

Aamiais-seuraa

Aamulla herään aikaisin töihin.
Yritän herätä mahdollisimman hiljaa.
Aamuyöstä viereemme kömpinyt poikanen nukkuu kainalossani.
Juuri kun luulen selvinneeni huoneesta ulos, kuuluu hieman hätääntynyt : Äiti…
Sitten aamu sujuukin suurinpiirtein näin:

”Mä haluun omemehuu!”
”Onko sulla kahvia siinä, äiti?”
”Onko se kuumaa?”
”voinko minä maistaa?”
”Mikä sulla siinä on, äiti?”
”Minäkin haluan voileivän…”
”Mitä toi tossa on, äiti?”
”Mutta mitä siinä on tossa päällä, äiti?”
”Saanko minä maistaa ihan pikkuisen, äiti?”
”Ihan pikkuisen vaan…!”

”Äiti?!”
”Saanko minäkin laittaa äiti?”
”Ihan pikkuisen vaan tohon noin poskelle.”
”Mitä sinä laitat nyt, äiti?”
”Mikä täällä haisee?”
”Saanko minäkin vähän, äiti?”

”Mitä?”
”Mitä?”
”Mistä se taksi tulee?”
”Miksi?”
”Mutta missä se taksi asuu?”
”Mutta milloin se taksi tulee?”
”Missä isi on?”

”Heippa!”

Varastettu hetki

Kerron mitä näin tänään, kun odottelin autossa päiväkodin edustalla…

Kaksi poikaa. Molemmilla isot ruskeat silmät. Toisella pitkät kiharat hiukset ja toisella myös pitkät, mutta suorat.
Toisella iso musta reppu ja toisella hieman pienempi, armeijakuvioitu koulureppu.
Farkut on molemmilla pojilla ja lippikset. Parhaat kaverit.
Minun poikani on se toinen, suoratukkainen. Ja kikkarapää, sekin melkein kuin oma.

Siinä ne, reput selässä roikkuen kiipeilevät päiväkodin aidalla. Huhuilevat kavereitaan.
Koulupäivä ja kerhokin on jo ohi ja itseasiassa heidän piti olla matkalla kotiin…
Pikkuhiljaa, päiväkotiin vielä eskarivuodeksi jääneet kaverit, kerääntyvät aidan viereen ekaluokkalaisia kavereitaan moikkaamaan.
Verkkoaidan rakojen läpi pojat kättelevät, koskettavat, juttelevat.
En kuule sanoja, mutta en niitä kaipaakaan. Kehon kieli kertoo kaiken. Liikutun.
Aita erottaa ystävät. Kaikki tietävät. Päiväkodin aidan yli ei ole meneminen.

Kiusaus kuitenkin kasvaa turhan suureksi. ystävät siinä, niin lähellä ja vanha ja turvallinen pieni päiväkodin piha. Aivan koulun kainalossa.
Ensin hyppää toinen poika yli aidan ja sitten toinen. Koulureput helskyen ja hiukset hulmuten he juoksevat  ystäviensä keskellä. Onnellisina. Pikkupoikina.
Kuin varastettu hetki takaisin aikaan ennen koulua, isona olemista.
Äkkiä koulupojat karkaavat aidan toiselle puolelle takaisin. Juoksu jatkuu. Kaksi poikaa koulun puolella aitaa ja kuusi poikaa päiväkodin puolella . Juoksevat kaikki yhdessä pitkää aitaa pitkin, nauraen.

Villkutan pojille. Hekin huomaavat minut. Minä jatkan matkaani, mutta pojat haluavat mennä omia menojaan.
En siis jää seuraamaan miten näytelmä jatkuu, mutta näen silmissäni kun koulupojat vilkuttavat kavereilleen, kääntävät selkänsä päiväkodin pihalle ja jatkavat reput roikkuen, lippikset vinossa potkulaudoillaan matkaa koulun ison ja tyhjän hiekkakentän läpi kotiin päin.